Minua on ala-asteelta saakka kiusattu pienuudestani. Pituutta ja painoa taisi olla alle ”normaalin”.
Yleensä pojat olivat niitä, jotka huutelivat kääpiökommentteja, tytöiltä tuli joskus satunnaisia kommentteja painoon liittyen.
Eikä tilanteeseen tietenkään auttanut se, että olin aika herkkä suuttumaan. Tästäpä liikanimi atomipommi.

Yläasteella en enää ollut joukon lyhyin, mutta edelleen olin se, jonka pituudesta ja painosta jaksettiin huudella. Ei meidän luokka kyllä ollut missään määrin yhteen hiileen puhaltava, aika isoja persoonia mahtui joukkoon mikä sitten edesauttoi erilaisten konfliktien syntyä.
”Rakkaudesta se hevonenkin potkii.” tuli kuultua useasti, kun kiusaamisesta ulkopuolisille mainitsin. Aika kelju tapa minusta osoittaa kiinnostuminen, kun paljon mukavempiakin tapoja olisi! Ehkä en aina ollut itsekään takaisin kovin kiltti, pahoittelut siitä.
Kouluterveydenhoitajan käynnit pitivät minut kuitenkin positiivisella mielellä kasvustani, ”alipainoa on, mutta samalta sinun mummosi ja äitisi käyrät ovat näyttänyt, joten älä stressaa painonnousua, olet terve.”

Vasta oikeastaan aikuisiällä olen saanut positiivista palautetta ikäisiltäni ulkonäöstäni. Miehet ovat kehuneet kauniiksi, eikä rintojeni olemattomuus ole koskaan ketään haitannut. Ei kai niitä aloitteita olisi tullut, jos ulkonäössäni olisi ollut jotain valittamista. En ole mallinmitoissa edelleenkään, mutta pituutta on kuitenkin 163 cm, kun suomalaisten naisten keskipituus on THL:n raportin mukaan 165cm. Asiasta uutisoi Karjalainen alkuvuonna.

Painoani olen kyllä yrittänyt ahkerasti nostaa, ylitin 50kg vasta reippaasti aikuisiällä. Raskaudenaikana painonnousu pelotti. Pelkäsin, osaanko suhtautua siihen oikein. Mutta näin jälkeenpäin katseltuna, olin kovasti tyytyväinen uusiin muotoihini ja kiloihin. Nyt kun syö vain itselleen, huomaan olevani laiska ja jos nälkä menee ohi, saattaa ateria jäädä välistä. Lounaan syön yleensä aina puolilta päivin, mutta muuten ateriarytmi heittelee. Tässäpä varmaan syy miksi kilot eivät tartu. Kyllä minulla nälkä on ja ruoka maistuu (vaikka välillä vähän nirsoilenkin), mutta muut asiat ovat helposti mielenkiintoisempia. Lapsen kanssa vain tuntuu että koko ajan on ruoka-aika. Vastahan sitä syötiin!

Aikuisiän kynnyksellä itsetuntoa tuli pönkitettyä lyhyillä suhteilla. Hain sitä oikeaa tunnetta, vau-elämystä. En hyväksynyt mitäänsanomatonta persoonaa, vaan etsin parasta ystävää. Minulla ei ole ollut nuorena koskaan sellaista parasta ystävää, josta kaikki muut tytöt/naistenlehdet puhuvat. Olin yleensä kolmas pyörä tai osa isompaa porukkaa, se jonka kanssa leikittiin kun muita ei sattunut olemaan paikalla. Tyttöjen seurassa koin olevani aina ulkopuolinen. Poikien kanssa toimiminen oli helpompaa, kun he tajusivat että minäkin pidän samoista asioista kuin hekin; pelaamisesta ja sarjakuvista. Ammattikorkeakoulussa ystävystyin helpommin poikien kanssa, tosin ei meidän luokalla ihan hirveästi tyttöjä edes ollut. 

Teini-iän myllerryksen jälkeen omaksuin helposti sen identiteetin, jota minulta odotettiin kulloisessakin tilanteessa. En välttämättä kyseenalaistanut ratkaisujani, vaan tein niinkuin kuvittelin, että minulta odotetaan. Elämä näytti ulkoapäin hyvin kunnolliselta, mutta olin rikki sisältä. Tämä oli vastareaktio tuolle nuoren naisen itsetunnon pönkittämisyritykselle ja aiheutti enemmän vahinkoa kuin mitään mitä olin tehnyt aikaisemmin. Valehtelin kaikille ympärilläni ja vasta veljeni häät ja koskettavat maljapuheet saivat minut tajuamaan tilanteeni. Tämä herätyskello toimi lähtölaukauksena erolle. Myöhemmin käydyssä seksuaaliterapiassa puolen vuoden aikana opin ymmärtämään enemmän itseäni ja parantuminen alkoi.

Vasta viime vuosina olen tajunnut mitä merkitystä huumorintajulla on parisuhteessa ja miksi niin moni deittipalstan seuranhakuilmoitus luettelee yhdeksi kriteerikseen hyvän huumorintajun. Hyvä huumorintaju ei kuitenkaan tarkoita kaikille samaa asiaa. Olen pitänyt omaa huumorintajuani huonona (a.k.a ei huumorintajua ollenkaan), mutta olen tajunnut vasta nyt, että kyllä minulla on huumorintajua, vaaditaan vain oikea kumppani saamaan se minusta esiin. Tulen toimeen kyllä hyvinkin erilaisten persoonien kanssa, sopeudun helposti tilanteisiin, mutta oikean sävelen löytämiseksi vaaditaan samanlaista huumorintajua! Tämän tajuaminen oli merkittävä käännekohta. Teillä voi olla samanlaiset arvot, samanlaiset harrastukset, mutta koko ajan tuntuu ettei toinen ihan täysin ymmärrä sinua tai sinä häntä. Ja syy siihen voi olla erilaisissa huumorintajuissa. Itse nauraa räkätät kaatuileville skeittaajille (kaadu, kaadu, kaadu), kun toinen arvostaa hillitympää hekottelua Fingerporiläpille ja sinä taas et näe niissä sitä vitsiä, vaikka se väännettäisiin rautalangasta (toim. huom. on Jarlalla hauskojakin ruutuja). Tämä voi rasittaa parisuhdetta enemmän kuin mikään muu!

Omana itsenä oleminen on vaikeaa silloin, kun toinen ei täysin hyväksy sinua. Tulee varoneeksi ja punninneeksi kaikkea tekemistään. ”Voinko tehdä noin, vai pitääkö se minua ihan hölmönä.” Olen lapsellinen persoona, eikä se miellytä kaikkia. Siksipä virallisemmissa ympyröissä tätä persoonaa näkyy lähinnä asusteiden tai vaatteiden muodossa. En tietenkään vie työpaikalle kokonaan tätä lapsellista puolta itsestäni, osaan olla virallinen ja asiallinen, sellainen miksi toimistohenkilöt yleensä mielletään. Onneksi kotona saa olla juuri niin pöhkö kuin vain tahtoo. Syödä vaikka kaksi puffet-jäätelöä iltapalaksi ja marista ihan vain marinan ilosta, kun telkkarista ei tule mitään kivaa.

Koen, että itsetuntoni on näin vanhemmiten kehittynyt hyväksi, kun olen oppinut tunnistamaan omia tarpeitani ja halujani. Olen löytänyt oman identiteetin, joka ajan kuluessa ja muiden ihmisten kanssa vuorovaikutuksessa tietenkin muuttuu, mutta en ole enää marionettinukke, jonka elämää seuraan itseni ulkopuolelta. En tarvitse ketään määrittelemään itseäni, mutta minun on hyvä olla puolisoni kanssa. Puolison, josta löysin myös parhaan ystävän. En koe tarvetta etsiä hyväksyntää itselleni ja olen tyytyväinen ulkonäkööni. Tietysti aina löytyy asioita ulkonäössä, joita muuttaisi, jos voisi, mutta jos ei voi, niin mitäpä niitä murehtimaan. Jos jossain vaiheessa kaipaan lihaksikkaampaa ja timmimpää vartaloa, lähden sellaista tavoittelemaan. Pituuteensa ei pysty vaikuttamaan kuin hankkimalla korkkarit ja sekin onnistuu vain ylöspäin. 

Kuvituksena olevissa kuvissa on näkyvissä niitä mielialoja, jotka mielestäni kuvastavat jokaista aikakautta. Luin lääkärin odotushuoneessa maanantaina MeNaisissa olleen Anna Perhon kolumnin Muistojen tuunaamisesta, joka pani minut miettimään, mitä oikeastaan enää muistan nuoruusvuosista. Muistanko kaiken juuri niin kuin ne tapahtuivat? Muistanko mitä tarkalleen ajattelin ja sanoin? Vai olenko värittänyt mielessäni asioita ja muistoja sellaisiksi että ne sopivat tämän hetkiseen identiteettiini. No, tälläinen minä olen nyt, onko loppupelissä suurempaa väliä, kuinka tähän päädyin, koska menneisyys ei määrittele tulevaisuuttani.

BLOGIA VOI SEURATA FACEBOOKISSA, BLOGILISTASSA, BLOGLOVIN’SSA JA INSTAGRAMISSA.