Tuulinen ja aurinkoinen aamu, ihanaa. Aamulenkin jälkeen kutsuisivat halli ja tori.

Ensin suuntasin hallin yläkertaan ostamaan synttärikorttia ja silkkinauhaa. Alakerrasta ostin pienen pussillisen hyvää tummapaahtoista kahvia, muutaman siivun raikkaantuoksuista graavisiikaa ja pienen palasen hyvää juustoa.

Torilta ostin vattuja pakastettavaksi, nipun porkkanoita, litran herneitä ja kourallisen pieniä tomaatteja.

Kotona laitoin vanhemmilta saadut pienet herkkuperunat kiehumaan ja leikkasin kaverin leipomasta tummasta leivästä siivun. Laitoin vatut pakasterasioihin ja kippasin herneet kulhoon.

Täydellisen onnen lautasella oli tänään pottuja, siikaa, tomaattia ja tummaa leipää. Yksinkertaisuus on maukasta ja ihanaa. Sellaista, mitä minä kutsun luksukseksi.

Maailmassa ei ole montaa yhtä fiksua asiaa kuin Museokortti. Kuka sen onkaan keksinyt, on nero. Oikeasti. Museoiden suurkuluttajana suhaan katsomassa kiinnostavia näyttelyitä ja mietin joka kerta, miten mahtavasta keksinnöstä onkaan kyse.

Ystäväni on Suomessa joka kesä kuukauden ja rakastaa museokorttia. Hän uusii sen tunnollisesti ja ravaa sitten näyttelyissä, uusissa museoissa ja kiinnostavissa kohteissa kulloisenkin reittinsä varrella.

Itse saatan käydä katsomassa osan näyttelyä, jos aikaa on vähän, ja palata sitten myöhemmin uudelleen. Samaan tapaan hieman vaihtelevat kritiikit saaneita näyttelyitä tai itselle hieman epämääräiset näyttelytkin tulee nyt katsottua – ja mahdollisesti yllätyttyä positiivisesti.