Päämäärätön kaupunkivaeltelu

Yksi ihmiselämän ihanimpia asioita on päämäärätön kaupunkivaeltelu. Sitä tulee helpoimmin tehtyä matkoilla,mutta se on usein erittäin palkitsevaa myös omassa kotikaupungissa.

Ihanimmillaan se on syysillassa (kaikki on ihaninta syysillassa), kun katuvalot ovat syttyneet, ikkunoissa hohtaa valo ja on vielä henkäisy lämpöä jäljellä, mutta taustalla jo pienoinen vilpoisuuden puraisu.

Flaneerausta pidettiin reilut sata vuotta sitten paheellisena nuorison maleksimisena. Flaneureiksi kutsutut joutilaat nuoret miehet viettivät aikaa katukahviloissa ja kuljeskelivat päämäärättä kaupungilla katsellen ja katseelle alttiiksi asettuen. Suomessa heitä kutsuttiin dagdrivareiksi Torsten Helsingiuksen samannimisen romaanin mukaan. Eipä Helsingissä 1910-luvulla ollut juuri paikkoja flaneerata, mutta yritys oli kova.

Hellevaeltelussa ei ole mitään kovin romanttista; olo on kuin tuskaisella pienellä sialla ja hikinoro valuu pitkin selkää ja kasvoja. Matka tulee suunnattua varjosta toiseen, kylmästä juomasta vilpoiseen, ilmastoituun kahvilaan.

Kaikille säille on kuitenkin hetkensä. Kun kulkee yli kuumuutta hohkaavan asfaltin kohti varjoa, voi pienen hetken ajatella olevansa ulkomailla, jossain, jonne nyt ei pääse, jonne toivottavasti sitten myöhemmin pääsee istumaan katukahvilaan ja flaneeraamaan päämäärättömästi vieraita katuja ja kujia.