Parveke – kahden koronakesän pelastus, pieni luksus, paikka ajatella. Miten olen joskus selvinnyt ilman parveketta (tai omaa pientä pihaa)?

Asuin vuosikausia ilman parveketta ja kaipasin sitä kaikki vuodet erityisesti kuumina kausina. En sentään uskaltautunut nukkumaan tuuletusparvekkeella kuin pari kertaa (kera naapurin).

Edellisessä asunnossani oli tilava parveke, jolla vietin ison osan viime kesääni. Silloin päätin, että vääjäämättömän muuton koittaessa uudessakin asunnossa on oltava partsi tai sitten ainakin jotain niin spessua, että parveke ei olekaan ett måste.

Nykyinen parvekkeeni ei ole käytännöllisin mahdollinen, mutta siellä saa vaatteet tuuletettua, itsensä ja mielensä viilennettyä, kaverit kahvitettua ja oman aamiaiaset nautittua. Illalla voi istua pyyhkeessä selaamassa somea tai lukea kirjaa.

Katselen maisemaa ja pohdin ajatuksiani. Helsinki kohisee ympärilläni, mutta kohina ei rauhaani yleensä häiritse. Aamulla katselin kosteaa ja viileää sumua kaupungin yllä. Se kutsui aamun fillarilenkille, ja sen alta paljastui hieman nihkeä mutta hieman viileämpi päivä.

Korona-aika on ollut monessa mielessä karmea, mutta hengen ravinnon kannalta se on ollut katastrofi. Miten ihmeessä ihmisen pitäisi pärjätä ilman kulttuuria?

Kirjallisuus, klasarikonsertti, kirjastokäynti, leffa, taidenäyttely, death metal -keikka, galleriakierros, teatteri, ooppera, museokierros, dokumenttifestarit… Kulttuuri on parasta huumetta, mielen hyvinvointia ja tapa tavata ystäviä, inspiroitua, rauhoittua ja virkistyä.

Kun museot ja kirjastot napsahtivat loppuvuodesta kiinni, joululoma meni jo etukäteisesti pilalle. Ei museokierroksia, ei leffoja, ei keikalle uuden vuoden kunniaksi. Onneksi kirjastot sentään jäivät auki. Se on pieni onni kaiken keskellä.

Olin jo kuullut viikko sitten, että Didrichsenin taidemuseo aikoo avata ovensa, koska museo on yksityinen ja voi täten päättää itse aukiolonsa. Teinkin tänään pienen iltapyhiinvaelluksen nauttimaan Vincent van Goghin – Tie taiteilijaksi  -näyttelyn teoksista ja museon omasta Didrichsen 55 -juhlaripustuksesta. Kuinka onnelliseksi voikaan ihminen tulla pienestä hetkestä kultivoituneen hiljaisessa tilassa, upean taiteen äärellä! Didrichsen on aina ollut yksi suosikkimuseoistani, enkä nytkään poistunut pettyneenä. Kuulemani mukaan myös Amos Rex harkitsee rajoitettua aukioloa.

Rajoitusten keskellä pieni museokäynti piristää aina. Ja käsi sydämellä, kummassa koronan saa helpommin, museossa vai karaokebaarissa?