Huulipuna.
Pienenä tuli kokeiltua äidin meikkilaukun huulipunia suurella innolla ja sotkulla.
Muistan vieläkin harmaan yhden hylsyn, jonka reunassa kulki ohut hopeaviiva. Puna tuoksui hassulta ja oli väriltään oranssipunainen. Se ei meinannut irrota huulista eikä collegepuserosta. Pyyhkeestä sen sai irti kloorilla. Äiti ei muistane lämmöllä.
Vasta myöhemmin tajusin, että ne äidin oikeasti käyttämät huulipunat olivat visusti piilossa ja siellä meikkilaukussa oli ikivanhoja punia, joita säästäväinen nainen ei käyttänyt muttei myöskään heittänyt pois. Äitini ei juurikaan meikannut. Huulipuna kuului juhlaan, samaten ripaus puuteria ja hitunen ripsiväriä. Kynsilakkaa ei käsissä käytetty, mutta varpaankynsissä oli aina lakkaa. Äitini mielestä luonnollisuus ja puhtaus on aitoa kauneutta. Hän elää edelleen mantransa mukaan – ja se sopii hänelle.
Sisareni oli se, joka alkoi meikata aiemmin, vaikka onkin meistä kahdesta nuorempi. Systeri on aina ollut hyvin sievä ja taitava meikkaaja. Hän istui tuntikausia meikkipeilin edessä ja treenasi. Minä istuin nenä kirjassa ja pidin touhua pinnallisena. Itse keskityin vuosia lähinnä paklaamaan huonoa ihoani piiloon ja käyttämään hyvin pysyvää ripsaria. Sama jatkui pitkälle yli parikymppisenä. Ulkomailla opiskellessa tuli meikattua vahvemmalla kädellä, mutta opiskeluaikaisessa toimistoduunissani laittautuminen jäi vähälle. Ripsari. Ihon meikkaaminen siistiksi. Kulmat kuosiin. Usein minua harmitti, etten osannut meikata. Olin kuitenkin päättänyt, että pärjään vähällä, sillä en halunnut juurikaan erottua tapetista.
Kolmikymppisenä aloin kiinnostua myös huulipunista, mutta heavyuser minusta tuli vasta vaa’an lipsahdettua kohti 4-kymppisyyttä. Laiskana ihmisenä aloin kyllästyä ripsarin sutimiseen ja iltaisin vahvojen rajausten poistamiseen. Ihokin alkoi olla siedettävässä kunnossa, ja olin aina meikannut samalla tavalla – varovaisesti.
Olin menossa isompiin bileisiin ja kysyin Sokoksessa kivanoloiselta nuorelta myyjältä apua. Nainen esitteli minulle monenhintaisia ja -sävyisiä punia, joita yhdisti yksi asia. Niiden kaikkien sävyt sopivat minulle. Kävelin kotiin 60 euroa köyhempänä ja monta punaa laukussa. Sain illan bileissä kehuja ja kyselyitä punastani. Päätin punata huulet töihin koko seuraavan viikon. Hiljalleen siitä tuli tapa. Innostuin vahvoista ja tummista punista, kirkkaista punaisista, heleistä pinkeistä, sinimustasta… Laiskan naisen aamurutiiniin tulivat tummat ja vahvat kulmat ja joka päivällle erisävyiset huulet.
Vaikka minimalismin tarve onkin siirtänyt 15 punan rivistön menneisyyteen, ei aamu ala ilman huolellista punaamista. Silmälasipäivinä en aina jaksa edes ripsaria; tummat kulmat, kunnon huulipuna ja räyhäkkä kaulakoru kuuluvat nykyään uniformuuni.
Vanhempi työkaverini on aina sanonut minulle, että nyt kannattaa punata.
”Sinulla ei ole vielä ikä syönyt huulia.
Tässä iässä pitää taas sutia silmien ympärille renkuloita ja käyttää huulilla jotain vaalea ja suurentavaa.
Tuo tumma punainen saisi suun näyttämään lähinnä viivalta.”
Paras punata sitten. Vanhempia viisaita naisia kannattaa yleensä uskoa.
