Vihreä lady ja yksi oivallus

Eilinen auringonpaiste oli ihana. Meillä iltapäiväaurinko valaisee koko olohuoneen, ja valoa rakastava kiinanruusumme on sen suhteen paraatipaikalla tuossa sohvapöydällä. Sain Nikon isovanhemmpien valtavasta kiinanruususta pistokkaan joskus alkukesästä. Kuluneen puolen vuoden aikana siitä on kehkeytynyt minulle niin ihmetyksen, kuin riemunkin aihe. Ihmetyksen siksi, että olen pystynyt pitämään oikean kasvin niin pitkään hengissä! Kukkien säännöllinen kastelu on ollut minulle aina hiukan haastavaa, hajamielisyyteen taipuvainen kun olen. Ainoastaan yksi viherkasvi on tätä ennen selvinnyt minun huomassani, ja sekin on palmuvehka, joka on parhaimmillaan porskuttanut kokonaisen vuoden kahdella kastelukerralla. Eli sitä ei voi periaatteessa edes laskea. Vaikka vielä on varaa parantaa, niin vaativa kiinanruusu on pakottanut minut kunnostautumaan kasteluasiassa. Ja kyllä se on ihan puhdasta onnistumisen riemua, kun huomaa, miten tuo vihreä lady onkaan taas kasvanut.

Siinä, kun minä ja ruusuni eilen nautimme energisoivista auringon säteistä, huomasin, etten muista milloin edellisen kerran paistoi aurinko. Enkä todellakaan aio tässä nyt monien lailla muputtaa kaamosajan pimeydestä; sitä valitusta on saanut kuulla taas kyllästymiseen saakka. Minua ei näiden vuodenaikojen hämäryys ja pimeys haittaa.Toki mun mielestä syksyn ja talven tunnelmointi onkin mitä parhainta ajanvietettä. Mutta tarkemmin asiaa ajatelleena totesin, että noiden alati harmaiden ja lyhenevien päivien ansiosta aurinkoiset hetket tuntuvat moninkerroin ilahduttavammilta!

-Pilvi