Kylläpä vuosi pyörähti taas pikaisesti, vaikka ei se siltä aina tuntunutkaan. Ensimmäinen vuosi Pilvilinnassa on siis takana. No, tarkkaan ottaen vuosi ja kaksi viikkoa. Täytyy sanoa, että kulunut vuosi on ollut opettelemista täynnä. Tietenkin omakotiasumisen käytännön asioita. Kanssa-asujani on kuitenkin näissä asioissa paljon minua fiksumpi ja vastuullisempi, joten sen suhteen minä olen päässyt aika helpolla. Itselle sen sijaan suurta opettelua on vaatinut ihan arkinen elo. Vuosi sitten olivat ruoka-, liikunta- ja leporutiinit muistoja vain, sillä aika nopeasti rakentamisen alettua ne humpsahtivat prioriteettilistan hännille. Rakennusurakan jälkeen mieleni ja kroppani kaipasivat kipeästi noita rutiineja, jotka tuovat minulle sopivaa harmoniaa ja seesteisyyttä elämään. Käypien rutiinien löytäminen onkin ollut yllättävän haastavaa, ja totta puhuen, vasta nyt olen pääsemässä jyvälle koko hommasta. Se hyvä tasapainoinen eloni syntyykin hiukan eri reseptillä, kuin reilu kaksi vuotta sitten.

Yksi asia on kuitenkin pysynyt selkeänä tekijänä minun harmooniseen olooni; koti. Minua on aina kiinnostanut, miltä kotini näyttää, ja tuntuu. Se on oikeastaan minulle kaiken perusta; jos jokin häiritsee minua kotona suuresti, en pysty keskittymään muihin hyvinvointiani edistäviin asioihin. Ne mahdolliset häiriotekijät ovat sellaisia suurempia linjoja, jotka voivat vaikuutta koko kodin tunnelmaan. Olen taitava jättämään tavaroita hujan hajan ja kerryttämään tiskivuorta, mutta nehän saa tarvittaessa hetkessä kuntoon. Esimerkkinä tällaisesta minulle suuresta häiriötekijästä Pilvilinnassa on ollut sohvan sijoittelu olohuoneessa. Olohuone on Pilvilinnassa keskeinen tila, sillä siellä vietetään ehkä eniten aikaa, ja se näkyy monesta suunnasta. Jostain syystä meidän sohva ei vain meinannut istua sinne mukavasti. Kuulostaa ehkä hullulta, mutta voi kuinka kevyt olo minulle tuli, kun puolen vuoden sohvan liikuttelun jälkeen se täydellinen spotti löytyi. Ja vielä hullummalta luultavasti kuulostaa se, että se sohva on ollut samassa nurkkauksessa koko ajan, hieman eri asennoissa vain. Joskus tuo harmooninen olotila on minulla pienestä kiinni.

Minulle on tärkeää, että koko koti on sulava kokonisuus, jossa on joku läpikantava tekijä. Punainen lanka. Meidän tapauksessa se lanka on harmaa. Pilvilinnan jokaisessa huoneessa (saniteettiloissa poikkeuksia) on käytetty viileän vaaleanharmaata lattialaattaa ja seinissä lähes saman sävyistä maalia. Monen mielestä tuollainen sävy saattaa tuntua kylmältä ja kolkolta, varsinkin isoilla pinta-aloilla. Minulle se taas edustaa levollisuutta ja raikkautta. Kontrastina vaaleanharmaille pinnolle meillä on makuuhuoneessa syvä, siniseen taittava tummanharmaa seinä, ja keittön sekä ruokailutilan seinissä murrettu tummanvihreä. Tehosteseinät taitavat olla so last season, mutta meille se toimii edelleen. Kotia sisustaessa olellista onkin, että trendejen sijaan keskittyy juuri omaan mieltymykseen.

Täydellisen valmiin kodin muodostaminen ei tapahdu yleensä hetkessä, ja sen kanssa täytyy olla kärsivällinen. Laatuun panostaessa rahan säästö vie aikaa. Myös ihan vain asioiden makustelu ottaa oman aikansa. Haluanhan olla olla täysin varma, että jokin hankinta on juuri oikea kotiimme, ja näin välttää hutiostokset. Siksipä kulunut vuosi on menty hiukan askeettisemmalla sisustuksella, mutta kyllä tämä tästä pikkuhiljaa.. Onneksi harmooninen olotila ei kuitenkaan vaadi täydellisyyttä, tässä ja nyt. Riittää, että suunta on itselle mieleinen. Minusta tämä ajatus on tärkeä ja soveltuu ihan kaikkiin elämän osa-alueihin.

-Pilvi

Eilinen auringonpaiste oli ihana. Meillä iltapäiväaurinko valaisee koko olohuoneen, ja valoa rakastava kiinanruusumme on sen suhteen paraatipaikalla tuossa sohvapöydällä. Sain Nikon isovanhemmpien valtavasta kiinanruususta pistokkaan joskus alkukesästä. Kuluneen puolen vuoden aikana siitä on kehkeytynyt minulle niin ihmetyksen, kuin riemunkin aihe. Ihmetyksen siksi, että olen pystynyt pitämään oikean kasvin niin pitkään hengissä! Kukkien säännöllinen kastelu on ollut minulle aina hiukan haastavaa, hajamielisyyteen taipuvainen kun olen. Ainoastaan yksi viherkasvi on tätä ennen selvinnyt minun huomassani, ja sekin on palmuvehka, joka on parhaimmillaan porskuttanut kokonaisen vuoden kahdella kastelukerralla. Eli sitä ei voi periaatteessa edes laskea. Vaikka vielä on varaa parantaa, niin vaativa kiinanruusu on pakottanut minut kunnostautumaan kasteluasiassa. Ja kyllä se on ihan puhdasta onnistumisen riemua, kun huomaa, miten tuo vihreä lady onkaan taas kasvanut.

Siinä, kun minä ja ruusuni eilen nautimme energisoivista auringon säteistä, huomasin, etten muista milloin edellisen kerran paistoi aurinko. Enkä todellakaan aio tässä nyt monien lailla muputtaa kaamosajan pimeydestä; sitä valitusta on saanut kuulla taas kyllästymiseen saakka. Minua ei näiden vuodenaikojen hämäryys ja pimeys haittaa.Toki mun mielestä syksyn ja talven tunnelmointi onkin mitä parhainta ajanvietettä. Mutta tarkemmin asiaa ajatelleena totesin, että noiden alati harmaiden ja lyhenevien päivien ansiosta aurinkoiset hetket tuntuvat moninkerroin ilahduttavammilta!

-Pilvi