Vuosi 2018 starttasi vaatekaapin läpikäymisellä. Täydensin myös perusvarastoa uudella villakangastakilla ja vastineeksi hävitin muutamia vanhoja takkeja. Minimalistinen suunta vaateasioissa on ihan hyvä juttu. Pohdin, että jos tarvitsen villakangastakkia on hyvä panostaa yhteen kunnolliseen ja kun vielä onnistuin löytämään stockmannin alesta sopivan 140 eurolla alennettuna olin todella tyytyväinen.

Kävin läpi koko vaatekaapin ja mietin realistisesti niitä vaatteita mitä en ollut pitänyt kolmeen vuoteen, että tuskin niille tulee oikeasti vain käyttöä edes tulevaisuudessa. Pakkasin kolme isoa kassia ja vein ne hyväntekeväisyyteen niin, että tiedän niille olevan käyttöä. Tästä tuli ei vain hieman enemmän tilaa kaappiin vaan myös parempi mieli. Mitä enemmän mietin kuluttamista, sitä vähemmän haluan kuluttaa. En tarkalleen edes tiedä mistä tämä vastarintareaktio johtuu, mutta olen aivan täysin sitoutunut säästämiseen ja se tuntuu mahtavalta.

Negatiivisena puolena tässä mielen(kin) muutoksessa on ollut, että en ehkä koe iloa samalla tapaa niistä asioista mistä koin sitä aiemmin. Kauniit vaatteet esimerkiksi eivät herätä samanlaisia tunnereaktioita. Tavallaan olo on myös sellainen, että ihankuin olisi joutunut luopumaan jostain tärkeästä. Enkä tarkoita siis vaatekaapin siivousta vaan sitä fiiliksen puuttumista. Luulen, että se fiilis on vain nyt haettava jostain muualta. Osittain muutos saattaa liittyä myös siihen, että kun on vakituinen työ tietää rahaa tulevan joka kuukausi ja se tuntuu jotenkin merkityksettömämmältä kuin ennen ja siksi sitä ei edes huvita käyttää.

Jännä on ihmisen mieli. Ja koti, se on nyt paljon kevyempi sekin.