Sattuipa eräänä päivänä niin, että kävin keskustassa Suomalaisessa kirjakaupassa palauttamassa Suuren suomalaisen kirjakerhon kuukaudenkirjan, jonka olin unohtanut peruuttaa. Ja kun nyt kerran olin keskustaan päässyt ja Nelson nukkui päiväuniaan, päätin käydä Vilassa vilkaisemassa, olisiko siellä niitä kuuluisia hyviä toppeja, jotka eivät heti reikiinny ja ovat tarpeeksi pitkiä.

Tykkään Tampereen Vilasta ihan hirveästi. Siellä on niin ihania myyjiä, että käyn siellä melkein vain sen takia ( sitten vähän senkin takia, että siellä on kivoja vaatteitakin).

”Mooi! Olisit vaan pyytänyt apua niiden rattaiden kanssa”, myyjä huikkasi heti, kun astuin liikkeeseen. Tai siis könysin rattaiden kanssa siitä ahtaasta ulko-ovesta sen jälkeen, kun olin saanut menopelin rahdattua pari porrasta ylös. Jooeitäsmitäänkylmäihanhyvinpääsin. Katsoin ympärilleni ja totesin, että taitaa olla pikkujouluaika tulossa. Ja farkut! Hei farkuthan mä tarviinkin!

”Se on tosi kiva farkku se. Mitäs kokoa tarvisit?”

Tuumakokoja, voi ei.

”En tiedä, mä oon vähän huono näissä tuumissa. Ja sitten kun oon synnyttänyt seittemän kuukautta sitten niin en tiedä mikä se mun koko nyt sitten on.”

Juuri nyt en muista, mutta kakskytjotain se myyjä arvasi, ja sitten sopiva koko olikin kakskytjotain miinus yks. Tunsin itseni hoikaksi, ja vielä enemmän sitten, kun myyjä sanoi sovittamistani farkuista, että ”noi sopii sulle kyllä tosi hyvin, kun sulla on noin hoikat jalat”. Kommentti lämmitti sydäntä niin, että melkein päätin jo ostaa sovittamani (sairaan kalliit) farkut, koska myyjä oli niin kiva.

Ai niin, Nelson heräsi uniltaan jo ennen kuin edes pääsin liikkeeseen. Se tapitti rattaista Vilan mekkotarjontaa ja hurmasi myyjät ja asiakkaat väläyttelemällä yybersöpöä hymyään.

Eikä poika tietenkään malttanut istua rattaissa sillä aikaa, kun sovitin farkkuja. Koska kukaan ei yksinkertaisesti jaksa odottaa, kun sovitan farkkuja. (Siis onhan nää kivat, mutta ehkä haluankin siniset farkut. Aika kalliit. Ja tiukat. Mutta tosi kivat. Ei nää nyt enää tunnu niin tiukoilta.) Siispä otin Nelsonin mukaan sovituskoppiin, jossa se hetken lähmi peiliä ja ihasteli seiniä (?), ja konttasi sitten muina vauvoina sovituskopin verhon ali kaupan puolelle. Siellä oli ihania pöytiä, joiden alle pääsi kätevästi ryömimään. Meni muuten valkoinen villahaalari pesuun kotona.

Verhon takaa kuului tasaisin väliajoin, että no kukas täällä on ja oletpa suloinen ja heeiiiiiiiiiiiii ihana vauva. Minä sovitin ”noita toisia farkkuja” ja ”ei kun nää olikin paremmat” ja kurkin välillä, että poika ei repinyt vaatteita alas aletangolta.

Ja sitten – en voinut olla erehtymättä äänestä – Paula Koivuniemi kähisi jotain söpöstä vauvasta. Avasin verhon ja kurkkasin. Kyllä, tämä nainen

siinä seisoi ja höpötteli Nelsonille, joka ihmetteli naisen mustiksi meikattuja silmiä ja tummaa tukkaa aivan hölmistyneenä. Olisi pitänyt ehkä ottaa kuva, niin ei olisi tarvinnut ryöstää tuota yllä olevaa Iltalehden sivuilta (anteeksianteeksianteeksi), mutta koska olen karmean huono tunnistamaan julkisuuden henkilöitä, en uskaltanut kysyä, koska jos se sitten olisikin ollut vain joku look-a-like, tilanne olisi ollut aivan liian nolo.

Mutta oli se Paula Koivuniemi.

Ja se lirkutteli mun pojalle.

Ja sillä oli niin paljon enemmän ryppyjä kuin kuvissa tai telkkarissa, että en ollut tunnistaa.

Ja se lirkutteli mun pojalle.

Ostin kalliit farkut ja sitten löysin vielä kivat farkkuleggingsit ja hei ihanan huivin. Tapani mukaan varmistin vielä mieheltä, että saanhan ostaa nämä vaikka maksaakin maltaita, ja se sanoi, että totta kai. Farkkujen hinnaksi per käyttökerta tulee kuitenkin jotain 0,0067 senttiä.

[TÄHÄN KUVA OSTOKSISTA, JOS JOSKUS EHDIN OTTAA, KUN NE OVAT PUHTAAT.]