Kaappaaja kylälläni

Se oli tavallinen elokuinen aamupäivä, kun lähdin kirkolle siivoamaan pyhäkoulun tiloja. Pyhäkoulun oli tarkoitus alkaa tulevana syksynä, joten paikkojen järjestely oli enemmän kuin tarpeen.

Mukanani minulla oli 1,5 vuotias lapseni, jonka nukutin kirkon taakse ikkunan alle. Mukanani minulla oli useampi pussukka tavaraa vietävänä yläkertaan.

Avasin ikkunan alakerrasta, jotta kuulen lapseni heränneen. Menin yläkertaan siivoamaan kunnes tunnin jälkeen tuli aivan hiljaista. Sähköt katkesivat. Minulle tuli outo olo. Pakkasin ripeästi roskiin menevät tavarat kasseihin ja riensin alakertaan. Katseeni osui ensimmäisenä alakerran avoimeen ikkunaan, jonka alla en nähnytkään rattaita jonne olin lapseni jättänyt nukkumaan. Juoksin ikkunan luo ja huusin lapsemme nimeä. Näin, että rattaat oli vedetty syrjään talon reunalle ja ne olivat tyhjät.

Ensimmäisenä kiiruhdin ulos ja totesin, ettei lapseni ollut siellä. Soitin miehelleni oliko hän hakenut lapsemme nukkumasta, mutta hän se ei ollut. Paniikki kasvoi valtavasti sisälläni, roskapussit tipahtivat käsistäni . Pian mieheni saapui luokseni ja kävimme kaikki skenaariot läpi. Ainoa vaihtoehto oli soittaa hätäkeskukseen. Hätäkeskuksen kysyessä osoitetta ja mitä oli tapahtunut sai aikaan kaaoksen päässäni. Useamman yrityksen jälkeen sain sopertettua, että lapsemme on hävinnyt. Puhelun päätyttyä poliisi soitti minulle ja pyysi lapsestamme tuntomerkit.

He pyysivät meitä odottamaan kirkolla ja pian jo tulikin poliisiautoja kymmenittäin. Osa pillit päällä, osa siviiliautoja, osa moottoripyöräpoliiseja. Tunnelma oli todella kaoottinen. Tässä vaiheessa lapsemme katomamisesta oli jo tunti aikaa. Näin sivusilmällä ihmisten kerääntyvän katsomaan tapahtumaa. Näin poliisikoiria, näin valkoisiin pukeutuneita teknisentutkinnan poliiseita, jotka laittoivat rattaat valkoiseen muovipussiin ja kuvailivat aluetta. Paniikki sisälläni kasvoi. Tuntui, kun joku kuristaisi minua sisältäpäin. Tunteet ottavat vallan. Purskahdan itkuun. Poliisit ovat rauhallisia ja lohduttavat. Seisomme mieheni kanssa kaksin. Ihan hiljaa ja odotamme.

1,5 tuntia koko operaation alkamisesta ja lapsemme katoamisesta , poliisi saa puhelun. Lapsemme on löytynyt 500 metrin päästä katoamis paikasta. Rikospoliisi pyytää meidän kyytiimme ja me lähdemme oletettuun löytöpaikkaan. Vaikka autolla paikkaan kestää vain muutama minuutti, se tuntuu ikuisuudelta.

Pääsemme perille. Nainen kantaa lasta sylissämme. Poliisi kysyy onko tämä lapsemme, nyökkäämme ja syöksyn kohti lastamme. Pystyn vihdoin hengittämään. Kunnes tajuan, lapsemme on aivan märkä. Häneltä puuttuu vaippa. Vaatteet on puettu erilailla kuin mitä minä puin hänet. Tuttikin on hävinnyt. Kerron tämän poliisille ja poliisi käskee riisumaan lapsen ja lähtemään samantien keskussairaalaan tarkempiin tutkimuksiin.

Ambulanssi hakee meidät löytäjän pihasta. San kuulla, että lapsemme oli jätetty metsään aivan yksin ja että hänet oli peitelty lehdillä. Hän oli itkenyt metsässä kovaan hätääntyneeseen ääneen. Mikä oli kiinnittänyt ulos roskia menneen naisen huomion. Hän kertoi, että paikka oli vaikea kulkuinen, eikä näin pieni joka ei osaa edes kävellä, olisi sinne itse päässyt.

Olemme sairaalassa. Meidän saatettiin turkimuksiin kahden rikospoliisin kanssa. Meitä ei jätetä kahdestaan hetkeksikään. Mies jäi kotiin muiden lasten kanssa. On vain minä, lapsemme ja kaksi poliisia.

Tutkimukset ovat rankkoja. On valokuvausta, verikokeita, ihonäytteitä, DNA testejä. Kaiken tämän jälkeen meidän on lähdettävä tekemään rikosilmoitus poliisilaitokselle. Poliisit haluavat myös mieheni paikalle. Meitä kuullostellaan, erikseen. Erittäin yksityiskohtaisesti. Epäiltyä kysytään. Minulla on veikkaukseni löytöpaikan perusteella ja kerron sen.

Pääsemme kotiin klo 21 . Tapahtuman alusta tähän on kulunut 9 pitkää tuntia, joka on sisältänyt kauhua, paniikkia, löytymistä, tutkimista, rikosilmoitusta. Sekä viestejä tuntemattomilta ja naapureilta. Nuo viestit ovat olleet osaa ottamista, osa naureskelua kuinka lapsi pääsi itse karkaamaan, olettamuksia, hyötymistä. Jokainen haluaa osansa tästä tilanteesta. Yöstä tulee pitkä. Emme nuku silmällistäkään vaikka olemme ääriä myöten väsyneitä.

Aamulla heräämme uutisotsikoihin. Niitä on ihan kaikkialla. Netissä, kauppojen kassojen luona. Toimittajat piirittävät taloamme, sukulaisiamme, ventovieraita. Olemme kuulema huomionhakuisia, kun olemme jokaiseen lehteen ilmoittaneet asiasta erikseen. Taas olettamuksia. Olemme kieltäytyneet antamasta haastatteluita. Poliisi on ainoastaan antanut kommentteja lehtiin kuin lehtiin. Minä sulkeudun. Jopa osa omasta perheestäni kääntyy meitä vastaan. Hekin olettavat meidän hakevan huomiota. Osa valittaa että voi näin vain kävi.

Naapurien hyvää tarkoittava käänyy huonoa tarkoittavaksi. Alkaa utelu. Missään ei voi kävellä ilman, että joku pysäyttää ja alkaa utelemaan asiasta. Sulkeudun entisestään. Tämä kylä ahdistaa minua. Viikko tolkulla saamme lukea kaappauksesta . Edes me emme vielä tiedä mitä on tapahtunut. Olemme varuillamme. Emme enää jätä lasta ulos nukkumaan. Saamme lukea lehdistä kuinka joku meidät tunteva on antanut haastattelua, jossa hän kertoo omia olettamuksiaan. Hän joka ei juurikaan tunne edes meitä. Tietää, muttemme ole tekemisissä kuin ainoastaan pienen hetken joka viikko jos silloinkaan.

Kerran kävelemme perheenä kylänraitilla, kun auto kaahaa viereemme kävelytielle ja kyydissä ollut nainen alkaa huutamaan miten kaikki tapahtui ja hönen pitää saada tietää. Tämä oli todella järkyttävä kokemus minulle, menetän entisestään luottamustani naapureihin, kylän ihmisiin jotkaeivät edes tunne meitä. Tämä on jo todella törkeää. Toisella kerralla olin kävelyllä kaksin lapseni kanssa, kun eräs näinen joka tuntee toisen vanhempani tuli kertomaan hymyissä suin kuinka on lukenut joka ikisen lehden jossa meistä on ollut juttua ja hän tietää kaiken tapauksestamme. Olin niin järkyttynyt kuinka minulle vieras ihminen puhuu kovaan ääneen keskellä kävelytietä että olin vain hiljaa enkä osannut sanoa vastaan.

Meille perheenä on ollut tärkeää, ettemme puhu asiasta edes omien perheemme kesken, sillä asia on todella arkaluontoinen. Joten miksi muut olettaisimme että puhuisimme heillekkään.

Myös linja-autossa oli kohtaaminen, jossa es meidän kylän pariskuntaalkoi kovaan ääneen päivitellä tilannettamme enkä päässyt lähtemään tilanteesta pois. Olin vain hiljaa.

Nämä kokemukset ovat saaneet minut vielä vuosienkin jälkeen sulkeutumaan ja ennen tuli puhuttua naapurien kanssa, niin enää en vain pysty luottamaan heihin. Ja mitä vähemmän he meistä tietävät, niin sen parempi. Hyvää tarkoittava kääntyi huonoksi asiaksi ja luottamushan siinä meni.

Seuraavan vuoden helmikuussa ystävänpäivän aikaan poliisi vihdoin soitti ja kertoi syyllisen jääneen kiinni. Tapauksesta oli tuolloin kulunut puoli vuotta. Tekijä sai kasvot. Ja minä tiesin jo rikosilmoitusta tehdessä kuka tuo ihminen oli.

He eivät tunne meitä, mutta tällä perheellä on alkoholin väärinkäyttöä, mielenterveysongelmia ym. He olivat kuulusteluissa sanoneet, että anteeksi pyyntöä on turha odottaa. Aivan kuin me olisimme olleet asiassa syyllisiä. Koskaan emme tule saamaan selvyyttä mitä hän teki lapsellemme. Koskaan kaappaaja ei kertonut mitä teki ja miksi. Meille jäi ainoastaan olettamuksia. Tapaus ei koskaan edennyt syyttäjälle, sillä kaappaaja oli hieman alle 15 vuotias.

Nyt vuosien jälkeen, joudun edelleen kohtaamaan tämän kaappaajan ja hänen perheensä, koska he asuvat samalla kylällä. En koskaan pääse unohtamaan asiaa vaikka haluaisin. Olemme edelleen se perhe, jolle tapahtui paha asia. Olemme edelleen se perhe, jolta tullaan kysymään vieläkö mietin asiaa. Ahdistaako tai sanotaan ettei pidä katkeroitua. Olen antanut anteeksi, mutten pysty unohtamaan. En vielä. Ehkä joskus. Kun joudun kohtaamaan kaappaajan, hän nostaa leukansa ylös ja kulkee ohi , kuin myös hänen perheensä. Jos jotain pyydän niin nöyrempää asennetta. Te mokasitte, emme me. Ja olisihan se ihan kiva tietää, mitä hän todelka teki lapsellemme. Tämä jää ikuiseksi arvailuksi. Alkuaikoina kävin juttelemassa ammattilaisten kanssa, ja aluksi se auttoikon. Mutta mitä pidemmän aikaa kävin, niin tuntui etten päässyt asiassa eteenpäin vaan se jäin kaivamaan mieltäni vain enemmän. Minun oli pakko päästä eteenpäin.

Lapsemme löytäjää kohtaan ohimennen. En kasvotusten, mutta ohi ajaessa.Se on vaikeaa, koska tunnen olevani ikuisessa kiitollisuudessa hänelle.  Tiedän, ettei niin pidä ajatella, mutta tämä tulee aina seuraamaan minua. Niin kauan kun asumme täällä, en pääse unohtamaan sitä mitä tapahtui.

Mikään ei muuta sitä tosiasiaa, että Kaappaaja asuu kylällämme.