Unelmien toteutumisen vaikeus on negatiivinen, itse luomamme uskomus
Haluamme lukea tarinoita ja katsoa elokuvia, koska koemme niiden kautta tunnetasolla elämää, olematta kuitenkaan itse osallisina draaman käänteissä. Ja kaikissa hyvissä tarinoissa ja elokuvissa tarinankerronta perustuu ns. Aristoteleen logiikkaan, eli tarinassa on alku, keskikohta ja loppu, ja niiden välissä dramaattiset huippukohdat. Juuri ennen loppuratkaisua draamassa on kohta, jossa päähenkilön ongelma tuntuu niin mahdottomalta, että hän kokee toivottomutta, ja tavalla tai toisella luovuttaa, eli lakkaa yrittämästä. Ja juuri silloin lopullinen ratkaisu pääsee tapahtumaan, ”kuin ihmeen kaupalla”. Ratkaisu ei kuitenkaan ole ihme, vaan täysin looginen seuraus siitä, että päähenkilö on toivonut ja yrittänyt voimallisesti, mutta ei ole kyennyt lopettamaan yrittämistä, eli taistelua negatiivisesta tunnetilasta käsin. Ja siksi ratkaisu tapahtuu vasta, kun hän päästää irti, eli lakkaa taistelemasta.
Unelmien saavuttamisen vaikeus on siis draamaa rakastavan ihmisen oma uskomus, eli koska ihminen uskoo nykyhetken todellisuuteensa, siis siihen todellisuuteen, jota hän juuri nyt havaitsee ympärillään, ja uskoo, että sen muuttaminen paremmaksi on hyvin vaikeaa, niin se myös on sitä. Eli hän tuijottaa jalkoihinsa, ei horisonttiin. Eli draaman kaaren lopun haasteellisin piste on tavallaan ”katkeamispiste”, ja sitä edeltänyt dramaattisuus tarpeetonta, sillä jos draamaa kokenut olisi jo alussa suhtautunut ongelmaansa vain tärkeänä opasteena, valinnan mahdollistajana, niin hän olisi välttynyt draamalta, ja manifestoinut unelmansa välittömästi. Unelmien saavuttamisen vaikeuteen uskominen vahvistaa siis aina itse itseään. Ja koska meillä on usein tarve kertoa ”sankariarinoita”, eli kertoa muille ihmisille, kuinka selvisimme vaikeuksistamme, niin vaikka olisimmekin selvinneet jo monesta vaikeasta tilanteesta, niin luomme menneitä vaikeuksia ja niihin liittyvää dramatiikkaa kertaamalla itsellemme aina uusia vaikeuksia, joista joudumme selviämään.
Jotkut ihmiset kertovat itsestään tarinaa ”kovan kohtalon uhrina”, ja koska he kertovat tätä tarinaa usein, niin juuri tuo tarina saa myös heidän käytännön elämässään vahvistusta, eli he kokevat asioita, jotka sopivat tuohon ”kovan kohtalon elämään”, koska luomme ja manifestoimme aina sitä, mitä ajattelemme, ja mihin itse tunnetasolla uskomme. Myös suurin osa ihmiskunnasta uskoo tähän ”elämä on kärsimystä” -tarinaan, ja ihailee sankareina ihmisiä, joilla on ollut todella vaikea elämä.
Tällaiset tarinat periytyvät usein myös sukupolvelta toiselle, ei jos isovanhemmat ovat kertoneet tarinaa, kuinka suvussa on ”aina” koettu paljon dramaattisia asioita, niin lapsenlapset alkavat uskoa, että koko suku on ikään kuin kohtalonomaisesti tuomittu kokemaan dramaattisia asioita. Esimerkiksi hyvin varakkailla suvuilla saattaa olla suku-uskomus, että raha ei tuo tämän suvun jäsenille onnea, ja kaikki, jotka uskovat tähän tarinaan, kokevat elämänsä onnettomana, rikkauksista huolimatta – tai siis itse asiassa niiden vuoksi!
Myös tiettyihin rakennuksiin voidaan liittää negatiivisia uskomuksia, ja mitä vaikuttavampi rakennus on kyseessä, niin sitä vahvempi on usein negatiivinen, eli pelkoon perustuva uskomus. Samanlaisiin uskomuksiin perustuvat ns. kummitushavainnot, eli aaveita havaitaan vanhoissa, ja hieman pelottavalta tuntuvissa arvokkaissa rakennuksissa enemmän siksi, että kunnioitusta, ja usein myös pelkoa herättävät rakennukset aikaansaavat ja ylläpitävät vahvempia uskomuksia. Voimme missä tahansa rakennuksessa aistia – tietyllä negatiivisella tunnetaajuudella ollessamme – tuossa rakennuksessa aiemmin tapahtuneita dramaattisia asioita, ja niihin liittyneitä voimakkaita tunnetiloja. Mutta havaitsemiseen vaaditaan siis pelon tunnetila, ja vahva negatiivinen uskomus, ja siksi kartanoissa ja linnoissa havaitaan poikkeuksellisen paljon tällaisia ilmiöitä.
Dramaattiseen elämään uskomisesta on usein myös hyvin vaikea luopua, vaikka negatiivisen uskomuksen muuttaminen positiiviseksi muuttaisi kertaheitolla koko elämän paljon helpommaksi. Ja tämä johtuu siitä, että dramatiikkaan tottunut ihminen on niin tottunut ja turtunut negatiivisiin tunnetiloihinsa, että hän saattaa kokea ”vaikeuksista luopumisen” paradoksaalisti jopa pelottavana, ikään kuin hänen koko elämältään ”putoaisi pohja”, jos hän lakkaisi kokemasta ”tuttuja ja turvallisia” vaikeuksia!
Länsimaisen yhteiskunnan tunnetuimpia draamanluojia oli Paavali Tarsolainen, joka oli alun perin kristittyjen vainoaja ja fariseus, mutta kääntyi myöhemmin kristityksi. Paavali oli hyvin damaattinen henkilö, ja vaikka hän julistikin pyyteettömän rakkauden profeetan, eli Jeesuksen oppia, niin hänellä oli itsellään runsaasti negatiivisia tunnemuistoja aiemmasta elämästään fariseuksena, ja hän eli siksi hyvin dramaattisen elämän, eli tuomitsi itseään ja muita. Paavali ei siis useinkaan ollut ehdottoman rakkauden tunnetilassa, ja tuomitsi mm. homoseksuaalit, eikä monien aikalaistensa tapaan arvostanut naisia miesten veroisina, ja hänen ajattelunsa ja tulkintansa ovat todella paljon vaikuttaneet kaikkien kristillisten kirkkojen ja lahkojen oppeihin. Ja ”paavalilaisesta” kristinuskosta on tullut paljon enemmän kärsimystä, syyllisyyttä ja syntisyyttä korostava oppi, kuin millainen oli ehdotonta rakkautta ja ihmisen omaa rajatonta luomisvoimaa korostava, alkuperäinen ”jeesuslainen”, perustaltaan buddhalainen oppi.
Rakastaminen ja tuomitseminen ei siis ole koskaan mahdollista yhtä aikaan, sillä rakkauden ja tuomitsemisen värähtelytaajuudet ovat täysin erilaiset. Ja siksi myös monien uskovien näkemys ”vääräuskoisuudesta”, ja myös persoonallisesta ”tuomarijumalasta” on negatiivisten tunnetilojen luomaa harhaa. Korkein meissä ei KOSKAAN, eikä mistään syystä, tuomitse meitä.
Jos siis haluat unelmiesi toteutuvan nopeasti, niin älä usko niiden toteutumisen vaikeuteen, vaan pyri uskon korkeaan tunnetilaan millä tahansa keinolla, esimerkiksi ”vähemmän tärkeitä” asioita manifestoimalla. Jos taas YRITÄT tavoitella unelmiasi, ja tahtosi on hyvin vahva, niin koet väistämättä draamaa, koska yrittämisesi siis laskee tunnetilaasi, eli purjehdit kyllä unelmiasi kohti, mutta ”karikoiden kautta”. Kova yrittäminen siis saa sinut manifestoimaan ”ei-toivottuja” asioita, eli asioita, joita et todella itsekään toivo, vaan kuvittelet vain toivovasi. Käytännön esimerkkinä tilanne, jossa yrität kovasti saada jonkun ihailemasi henkilön rakastumaan itseesi. Koska olet yrittämisen negatiivisessa tunnetilassa, niin tuo henkilö saattaa tosiaan kiinnostua sinusta, mutta koska tunnetilasi oli siis ennen manifestaatiota matala, niin tuo henkilö ei olekaan ”unelmiesi kumppani”, vaan kaikkea muuta, eli hän, ja hänen seurassaan kokemasi kokemukset, ”resonoivat matalan tunnetilasi kanssa”.
Ja vastaavasti: Jos ainoa tavoitteesi matkallasi kohti unelmiasi on ilo, ja unelmoit vain korkeassa tunnetilassa, niin unelmasi toteutuvat hyvin nopeasti. Et siis tarvitse kärsvällisyyttä, ellet itse usko kärsimisen välttämättömyyteen. Usko siis iloon ja rakkauteen, ja kaikki unelmasi saapuvat luoksesi, helposti ja ilman ponnistuksia, ilman kärsimystä.