Uskonnollisista väärintulkinnoista – syyllisyys, synti, katumus ja anteeksianto

Monet uskonnolliset opit lisäävät ihmiskunnan kärsimystä, koska alkuperäinen oppi universumin laista ja ihmisestä Luojana on monissa uskonnoissa tulkittu väärin. Uskonto, joka asettaa ihmisen ”jumalan” tai ”jumalien” alamaiseksi -epätäydelliseksi, syntiseksi, ikään kuin ”despoottimaisen jumalan vallan alle”-  rajoittaa ja jopa estää ihmisen omaa luomisvoimaa. Jokainen meistä on Luoja, ”jumala”, mittaamattoman arvokas sielu. Se, että koemme itsemme vajavaisiksi tai teemme pahoja tekoja, johtuu vain siitä, että fyysisen elämän tarkoitus on rajaton luomisvapaus ja negatiivisten tunteiden kautta laajeneminen. Ja täydellinen vapaus valita voi toteutua elämässämme vain silloin, jos tiedämme mitä emme halua, jolloin luomme sitä, mitä haluamme.

 

Eniten haittaa ihmiskunnalle on synnin, syyllisyyden ja katumuksen käsitteiden tulkinnoista uskonnoissa. Korkeasta tietoisuudesta kanavoidut alkuperäiset profetiat eivät ole asettaneet ihmistä ”perisyntiseksi”, jota joku ulkopuolinen ”jumala” mielivallallaan tuomitsee, vaan synnin ja syyllisyyden käsite esim. kristinuskon piirissä on vain väärinymmärretty tulkinta matalan taajuuden tunteista, jotka siis aiheuttavat negatiivisia ajatuksia ja tekoja. Se, että ihminen tekee negatiivisten tunteiden vallassa ”pahoja” tekoja ei kuitenkaan koskaan millään tavalla vahingoita ihmisen korkeampaa minää  – eikä yksikään fyysisessä elämässä tehty teko koskaan alenna tuon mittaamattoman arvokkaan sielun arvoa. Se, että toiset ihmiset tuomitsevat ”pahantekijän” on inhimillistä, mutta tuomitseminen on aina matalan taajuuden tunteiden seurausta. Raamatussakin kielletään tuomitseminen, mutta se, että ”tuomiovallan” väitetään olevan ihmisen ulkopuolisella ”jumalalla” on väärintulkinta. Tuomitsemiskielto on tarkoittanut alun perin sitä, että mittaamattoman arvokasta sielua ei koskaan voi tuomita, koska korkeassa minässämme ei yksinkertaisesti koskaan ole mitään tuomittavaa. Tekomme voivat siis olla ”tuomittavia”, mutta sielumme ei koskaan.

 

Syyllisyyden- ja synnintunne saa ihmisen luomaan lisää aihetta itsensä syyllistämiseen, eli luomaan negatiivisia asioita elämäänsä. Ja uskonnollisesti määritelty synti nähdään helposti myös muissa ihmisissä, eli tuomitaan. Siksi ajatus ”synnistä”, jonka ”jumala tuomitsee” on uskonnollisena käsitteenä  vahingollinen.

Tämä ei tarkoita sitä, että ”pahuus” pitäisi hyväksyä. Korkeassa taajuudessa oleva ihminen ei  tee tietoisesti pahaa, koska korkeampi minämme ei koskaan inspiroi vahingoittamaan itseämme tai muita. Yksi ihmiskunnan historian kuuluisimmista ”pahoista teoista” taas oli profeetta Jeesuksen ristiinnaulitseminen, joka puolestaan tapahtui siksi, että vaikka Jeesus oli meditaation mestari, niin hänkin oli vain ihminen – hänenkin tunnetaajuutensa aika ajoin laski, eli Jeesus tunsi mm. masennusta ja pelkoa, kuten muutkin ihmiset. Legendan mukaan Jeesus oli ”synnitön” eli ”jumala maan päällä”, mutta legendat ovat vain legendoja: Esim. ristiinnaulitsemispäivänä profeetan tunnetaajuus oli matala. ”Jumalia maan päällä” olemme kyllä me kaikki ihmiset, siis ollessamme korkeamman minämme taajuudella.

 

Jos ihminen sitten itse tuomitsee itsensä tekojensa takia eli kokee syyllisyyttä, niin sekin on vain matalan taajuuden tunne. Jos olemme tehneet toiselle ihmiselle ”pahaa”, niin toinen ihminen voi korkeasta tunnetaajuudesta käsin antaa meille ”anteeksi”. Korkeassa tunnetaajuudessaan hän näkee myös pahantekijän korkeamman minänsä silmin, eli täydellisenä sieluna. Matalasta taajuudesta käsin taas aito anteeksianto ei ole mahdollista, sillä matalassa taajuudessa uhri kokee matalan taajuuden tunteita, eli kostonhimoa, kaunaa ja vihaa. Yksikään ns. paha teko ei kuitenkaan ole yksinomaan yhden ihmisen ”syytä”, vaan pahantekijät ja uhrit ovat aina toinen toistensa kanssaluojia. Tämä on totuus, jota ihmiskunnan on kaikkein vaikeinta hyväksyä: Yksikään sielu, täysin riippumatta hänen teoistaan,  ei ole toista sielua ”pahempi” tai ”syntisempi” – me olemme kaikki täsmälleen yhtä arvokkaita, korkeampia olentoja.

 

Kristinuskossa puhutaan myös ”syntien anteeksiantamisesta”, ”armosta” ja ”uudestisyntymisestä Kristuksessa”.  Nämä kaikki ovat alun perin tarkoittaneet vain sitä, että jos emme kohdista ajatuksiamme negatiivisiin asioihin -emme tämänhetkisiin emmekä menneisiin-  , vaan kohdistamme siis huomiomme tietoisesti positiivisiin asioihin, niin tunnetaajuutemme automaattisesti kohoaa. Sillä todellinen olemuksemme on aina korkeamman minämme korkea taajuus, korkein tietoisuus, Kaikki Mikä On. ”Synnymme” siis uusiksi joka hetki, sillä luomme todellisuuttamme joka hetki. Ja jos luomme elämäämme positiivisesta tunnetaajuudesta käsin, niin luomme positiivisia asioita ja kokemuksia – ja tällöin myöskään mikään negatiivinen, jonka olemme luoneet menneisyydessä, ei ole enää aktivoitunut, eli sillä ei ole vaikutusta nykyhetkeemme, ellemme kohdista siihen huomiotamme. 

 

Kaikki mikä on joskus ollut olemassa on ikuisesti olemassa, myös ajatukset ja tunteet, mutta sellaisella ei siis ole merkitystä tässä hetkessä, jota ei ole aktivoitu kiinnittämällä siihen huomiota. Tässä mielessä meillä on siis mahdollisuus ”syntyä uudelleen” joka hetki.