Syntyminen fyysiseen kehoon on sielun näkökulmasta ”kuolema” – fyysinen kuolema on aina vapautus ja euforia

Sana ”kuolema” on otsikossa lainausmerkeissä siksi, että fyysiseen kehoon syntyminen on korkeamman minämme näkökulmasta tietenkin aina suunnattoman arvokas tapahtuma, koska universumi laajenee juuri fyysisen elämämme kautta, mutta useimpien ihmisten asenne fyysistä kuolemaa kohtaan on niin negatiivinen, että sana vaatii tässä yhteydessä  lainausmerkit.

Syntymä on siis ”kuolema” siksi, että korkean tietoisuuden tasolla, eli ei-fyysisessä olemuksessamme, emme tunne lainkaan negatiivisia tunteita, mutta kun synnymme fyysiselle tasolle, niin tunnemme välittömästi voimakkaan kontrastin, joka siis syntyvästä lapsesta tuntuu  myös omalla tavallaan järkyttävältä. Jokainen, joka on joskus nähnyt vastasyntyneen vauvan, muistaa tuon hyvin vakavan katseen. Eli vastasyntynyt tiedostaa, että hän tulee kokemaan elämässään negatiivisia tunteita, koska hän luo todellisuutta niiden avulla. Ja ero syntymähetken, ja sitä edeltäneen ”hengen euforisen vapauden” välillä, on tietenkin todella suuri.

Ja vastaavasti fyysinen kuolema, jota useimmat meistä pitävät ”menetyksenä”, ja surun aiheena, on sielulle aina suunnaton vapautuksen tunne. Ja mitä enemmän tuo henki on ihmiskehossaan kokenut negatiivisia tunteita, niin sitä voimakkaammin hän kokee vapautumisensa aikaansaaman positiivisen tunteen.

Eli todellinen ”kuolema” on siis syntymä fyysiselle tasolle, ja todellinen syntymä ja vapautus on fyysinen  kuolema.

Ja myös fyysisesti kuolleen läheisille kuolema on aina suuri lahja, koska ihmisen kuollessa vapautuvat hänen, ja edelleen maan päällä elävien välillä olevat negatiiviset tunnesidokset, eli läheisen kuolema ”aateloi” aina fyysiselle tasolle jäävät, eli vähentää heidän omaa pelkoaan kuolemaa kohtaan. Siksi läheisen kuoleman hyväksyvä ihminen voi tuntea suunnatonta ilon ja euforian tunnetta, koska hyväkyessään kuoleman hän tuntee juuri samanlaista riemua ja vapautta, kuin fyysisesti kuollutkin nyt tuntee.

Suru, jota siis koemme läheisemme kuollessa, kertoo siis vain siitä, että olemme itse erossa omasta korkeammasta minästämme surressamme ”menetystä”, sillä emme ole menettäneet mitään, vaan päin vastoin: Ns. kuollut on tullut enemmän eläväksi vapautuessaan fyysisestä kehostaan.

Ja siksi se, joka pelkää kuolemaa, pelkää todellisuudessa elämää.

Suhtautuminen fyysiseen kuolemaan on etenkin ns. hyvinvoivissa länsimaissa muuttunut luonnottomaksi, ja ”elämää tuhoavaksi”, ja moni sellainen ihminen, joka voisi tarvittaessa sallia itselleen helpon kuoleman, kärsii ja kituu vuosikausia kuolemalla hitaasti, ja syynä tähän on sekä kuolevan oma pelko, että hänen tuntemansa huoli ja syyllisyys siitä, miten hänen läheisensä ”kestävät” kuoleman. Eli todella moni kuolemaa korkeamman minänsä taajuudella toivonut jää ikään kuin roikkumaan elämään kiinni, vaikka voisi milloin tahansa vapauttaa itsensä euforiseen tilaan.

Eli tilanne itse toivomaamme kuolemaa vastustaessamme on samankaltainen,  kuin silloin, kun jäämme kiinni esimerkiksi omaisuuksiimme ja tavaroihimme, vaikka todellisuudessa haluaisimme olla vapaita,  ja iloita elämästä, omistaen vähemmän . Materia ei siis itsessään ole koskaan paha asia, vaan aina hengestä syntynyttä, ja olemassa siksi, että voimme iloita fyysisyydestämme. Mutta tavarat ja myös kehot,  joita emme enää tarvitse ja halua, ovat ”energiatukos”, eli este todellisten toiveidemme täyttymiselle!

Eli fyysisestä ruumiista, ja myös negatiivisista tunnesiteistä läheisiin, on tällaiselle kuolevalle tullut samanlainen ”taakka”, jota hän raahaa mukanaan, kuin materiaalisesta omaisuudesta monelle muulle.

Kun taas nopea ja yllättävä kuolema on aina salamannopea vapautuminen euforian tunnetilaan. Jotkut sielut kykenevät manifestoimaan tällaisen kuoleman jopa ilman ”lääketieteellistä syytä”, ja ilman onnettomuuksia, etenkin lapset, joilla ei ole vielä taakkanaan paljon syyllisyyttä ja velvollisuudentunteita läheisiään kohtaan. Lapsi siis voi lahjoittaa omille vanhemmilleen sekä syntymänsä, että ”paluunsa takaisin”, eli muistutuksen siitä, että kuolemaa ei ole olemassa. Ja jälkimmäisessä tapauksessa ”unohduksessa elävät” vanhemmatkin muistavat jälleen, keitä he itsekin todella ovat: Korkean tietoisuuden ulottuvuuksia maan päällä.

Sillä fyysinen kuolema on konkreettisesti kuin ”siirtymistä huoneesta toiseen”. Vain omat negatiiviset uskomuksemme mahdollistavat  dramaattisen, negatiivisen suhtautumisemme kuolemaan.

Länsimaissa voimakkaasti yleistynyt alzheimerin tauti ja dementia on fyysisestä olomuodosta luopumista pelkäävien ihmisten keino jatkaa elämää  ruumiissa ”henkisesti poissaolevana”. Samanlainen, ”tunne-elämää rajoittava, suojaava manifestaatio,” on autismi.

Fyysinen kuolema on joka  tapauksessa AINA itsemurha, eli sielun oman suunnitelman toteutus, ja kuolemassa koettuja kärsimyksiä liioitellaan aina suunnattomasti siksi, että emme elävinä ymmärrä, mitä kuolemassa todella tapahtuu, ja millä hetkellä henki ihmisestä vapautuu. Vain kuoleman torjuminen aikaansaa kärsimystä, hengen vapautuminen ei koskaan.

Myös silloin, kun tapahtuu ns. massaonnettomuuksia tai luonnonmullistuksia, niin jokainen ihmissielu on täysin vapaasti itse luonut ja sallinut oman kuolemansa. Eli jos et halua kuolla, ja pysyt korkeassa tunnetilassa, niin korkeampi minäsi ohjaa sinut väistämättä pois vaikkapa lentokoneesta, joka tulee putoamaan, tai alueelta, jossa tulee tapahtumaan tuhoisa maanjäristys tai tsunami. Eli korkeassa tunnetilassa ollessamme emme ole koskaan vaarassa sattumanvaraisesti, ja negatiivisessa tunnetilassakin vain negatiivisten manifestaatioidemme seurauksena. Kaikki massakuolemat ovat aina kollektiivisia luomuksia. Eli voimme ajautua vakavan onnettomuuden ”uhriksi” vain negatiivisessa tunnetilassa, mutta silloinkin vapaudumme ”kuolemassa” voimakkaan toiveemme seurauksena.

Elämässä ei sis ole koskaan mitään pelättävää. Voit aina itse tietoisena luojana valita korkean tunnetilan, ja välttää kärsimyksen.