Kaikki kriisit ovat aina omien toiveidemme täyttymys – negatiivisessa tunnetilassa emme vain havaitse sitä
Ajattele virtaavaa vettä, joka kohtaa esteen. Jonkin aikaa vettä kerääntyy vain lisää ja lisää esteen äärelle, ja este näyttää murtumattomalta. Mutta kun veden paine on kasvanut riittävän suureksi, niin veden etenemistä rajoittava este lopulta murtuu, ja vesi syöksyy esteen läpi, ja pian koko este katoaa, ikään kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan.
Me ihmiset luomme itse oman todellisuutemme toiveillamme, ja jos emme salli itsellemme toiveitamme, eli estämme ne negatiivisilla tunteillamme, niin jossain vaiheessa toiveemme voima on jo niin suuri, että edes negatiiviset tunteemme eivät voi estää toiveemme toteutumista. Ja tällaisessa tilanteessa toiveemme toteutuu kriisin, siis näennäisesti ”äkillisen ja odottamattoman” negatiivisen kokemuksen kautta. Todellisuudessa kriisit eivät ole koskaan odottamattomia, vaan pitkään jatkuneen negatiivisen kehityksen tuloksia, siis eräänlaisia ”katkeamispisteitä”. Ja ne tapahtuvat hetkellä, jolloin ”viimeinen korsi katkaisee kamelin selän”.
Ja tällainen kriisi voi kohdata samaan aikaan suuriakin ihmisjoukkoja, heillä vain on kaikilla samanlainen synkroninen, ”ratkaisun hetki” elämässään käsillä.
Eli koska me ihmiset emme ole toinen toisistamme erillisiä, vaan aina toistemme kanssaluojia, niin koemme myös kollektiivisia kriisejä. Silti mullistavienkin kriisien tapahtuessa keskuudessamme elää aina myös sellaisia ihmisiä, jotka eivät koe kriisiä yhtä mullistavana. Ja esimerkiksi ne, jotka joko vähän ennen kriisiä, tai sen aikana poistuvat fyysisestä elämästä, ja palaavat korkean tietoisuuden tasoon, eivät koe tarvetta kokea tuota kriisiä, ja sen luomaa uutta kukoistusta, vaan he siis vapautuvat negatiivisista tunteistaan helposti ns. kuolemassa.
Fyysisen kuoleman pelkääminen on siis aina täysin järjetöntä, sillä kuolema on aina kaikkein helpoin polku läpi kriisin. Silti suurin osa ihmisistä valitsee kriisinkin kohdatessa aina lopulta fyysisen elämän jatkamisen, koska sisimmässään he uskovat elämän kantavan.
Eli kuvittele vaikkapa metsää, jota ravisuttaa kova myrsky. Suuret puut huojuvat voimakkaassa tuulessa, ja jotkut niistä murtuvat, tai irtoavat juurineen maasta, ja kaatuvat. Mutta lähempänä maan pintaa nuoremmat puut, heinät ja muu matalampi kasvillisuus kyllä ”ottavat tuulta itseensä”, ja heiluvat rajustikin, mutta joustavina useimmat pienemmät kasvit kestävät kovankin myrskytuulen hyvin, lähes vahingoittumattomina. Ja aivan maan pinnassa sammaleet ja jäkälät ja muu aluskasvillisuus ei ole tietääkseenkään myrskystä. Ne ovat tottunet myös rankkasateisiin, ja palautuvat kovankin sateen jälkeen ennalleen, ja kuivuvat auringon taas paistaessa.
Me ihmiset olemme samanlaisia. Ne meistä, jotka emme ole huolissamme ja peloissamme, emme syyttele muita ihmisiä omista kokemuksistamme, vaan ymmärrämme luovamme täysin vapaasti itse oman todellisuutemme, kohtaamme kyllä kriisin, ja sen aiheuttamat uudenlaiset elämäntilanteet, mutta koska olemme tietoisesti harjoitelleet elämämme arvostamista, ja ongelmien katsomista korkeamman minämme silmin, niin intuitiomme ohjaamina selviydymme kriisistä joustavasti, ja ilman turhaa kärsimystä. Eli me emme yritä taistella kuohuvassa koskessa veden luonnollista virtausta vastaan, emmekä istu veneessämme jähmettyneinä pelosta, jolloin joustamattomina ja lamaantuneina saattaisimme pudota syvyyksiin ja karikoihin – vaan me antaudumme virran vietäviksi, ja luotamme siihen, että virtaus ja veden voima johdattaa ja kannattelee meidät kohti rauhallisempia vesiä.
Jos siis suuri joukko työssäkäyviä ihmisiä on kokenut olevansa ns. oravanpyörän, eli ”työnsä ja kiireensä orjia”, niin kriisi antaa heille mahdollisuuden levätä, tekemällä kiireen mahdottomaksi. Samalla tavallahan yksittäiset ihmiset ovat aina sallineet itselleen lepoa työstä ja kiireestä, sairastumalla.
Jos suuri joukko lapsia on kokenut, että heidän vanhempansa ovat aina töissä, ja viikonloppuisinkin stressaantuneita ja väsyneitä, niin kriisi, eli vaikkapa kotikaranteeni, antaa heille mahdollisuuden seurustella vanhempiensa kanssa.
Jos suuri joukko uskovia on jo pitkään pelännyt ”jumalan vihaa”, ”synnin palkkaa”ja ”maailmanloppua”, tuominnut oman uskontonsa mukaan ”syntisiä”, sekä ”vääräuskoisia”, eli muiden maailmankatsomusten kannattajia, niin kriisi toteuttaa heidän todellisen toiveensa, eli he havaitsevat, että kaikki maailman ihmiset ovat täsmälleen yhtä arvokkaita, ja että kriisi koettelee aivan kaikkia ihmisiä tasapuolisesti. Ja että kaikki ihmiset, uskonnosta riippumatta, välttävät kärsimyksen, jos pysyvät rakkauden tunnetilassa.
Jos suuri joukko ihmisiä on yrittänyt liikaa negatiivisessa tunnetilassa, mitä tahansa – yrittänyt löytää ja saavuttaa rakkautta, rahaa, terveyttä, menestystä – niin kriisi mahdollistaa kaiken tuon yrittämisen lopettamisen, eli ikään kuin pakottaa päästämään irti, ja luottamaan unversumin huolenpitoon. Ja kun päästämme irti, lakkaamme taistelemasta, niin samalla hetkellä alamme myös lopulta sallia toiveitamme, koska emme enää negtiivisilla tunteillamme, eli negatiivisella tunnetaajuudellamme, estä niitä.
Kaikki näennäinen menestys, joka ei tuota ihmisille onnellisuutta, katoaa lopulta aina. Mutta tämä ei tarkoita sitä, että menestys, terveys ja hyvinvointi olisi paha asia, ja että kriisit olisivat rangaistus ”pahoista teoistamme”. Päin vastoin. Kriisit ja ongelmat ovat aina suuria lahjoja, ja opettavat meitä arvostamaan hyvinvointia, terveyttä ja onnellisuutta – ja siten myös SALLIMAAN itsellemme hyvinvoinnin suomaa onnellisuutta.
Kaikkien kriisien tarkoituksena ja päämääränä on lopulta aina uudistuminen ja harmonia, uuden elämän kukoistuksen mahdollistuminen. Sillä elämä ei ole koskaan seisova vesi. Voimme kokea iloa vain toteuttamalla omia toiveitamme.
Iloitse siis kaikista kriiseistä, joita saat elämässäsi kokea. Ne ovat kaikki suuria lahjoja universumilta. Kriisien kautta synnyt uudelleen – jo tässä elämässä.