Tyytyväisyyden värähtelytaajuus on paljon korkeampi, kuin ”vähään tyytyväisyyden”, nöyryyden ja vaatimattomuuden
Askeesi ja ”jumalanpelko”, ja nykymaailmassa vaikkapa ”ihmisen tuomiseminen luonnon tuhoajana”, aiheuttavat täysin turhaa kärsimystä, ja esimerkiksi Gautama Buddha neuvoi siksi ihmisiä kulkemaan elämässä ”keskitietä”, eli tavoittelemaan aina vain harmonian tunnetilaa, tietoisesti. Sillä tietoisesti harmoniatilassa oleva ihminen ei menetä mielenrauhaansa olosuhteiden muuttuessa, eikä hän reagoi muiden ihmisten negatiivisiin tunnetiloihin, laskeutumalla matalampiin tunnetaajuuksiin. Ja mielenrauha mahdollistaa onnellisuuden ja tyytyväisyyden myös tulevina hetkinä, koska vetovoiman laki mahdollistaa toiveidemme toteutumisen aina silloin, kun olemme yhteydessä korkeampaan minäämme. Sillä kaikki toiveemme OVAT OLEMASSA tuossa korkeassa tunnetaajuustilassa, jossa korkeampi minämmekin ikuisesti on.
Ja harmoniatilassa oleva ihminen on harmoniassa myös muun luomakunnan kanssa, samalla, kun hän hyödyntää luontoa omiin tarkoituksiinsa, ollakseen fyysisenä olentona onnellinen ja tyytyväinen. Esimerkiksi petoeläimethän eivät tunne syyllisyyttä siitä, että ne tappavat saaliseläimiä, eivätkä saaliseläimet tunne olevansa petojen ”uhreja”. Vaan molemmat ovat harmoniatilassa, ja toteuttavat sitä elämää, johon ovat omana olemuksenaan syntyneet.
Ja miksi mielenrauhan säilyttäminen ja onnellisuus on meille ihmisillekin niin tärkeää? Me ihmisethän olemme siis ”tietoisia Luojia”, eli ajatuksilla luojia, kun taas eläimet ja kasvit sallivat elämää, ja luovat todellisuuttaan vähemmän tietoisesti. Harmonisen mielentilan tavoittelu on myös ihmiselle tärkeää siksi, että tasapainoton, eli onneton ihminen, aiheuttaa itsensä lisäksi kärsimystä myös muille ihmisille ja luonnolle – olkoonkin, että myös nuo muut ihmiset valitsevat itse kärsimyksensä – eikä onneton ja tyytymätön ihminen voi koskaan auttaa ketään kärsivää kanssaihmistään tai luontoa, sillä vain korkeassa tunnetaajuudessa saamme yhteyden muiden ihmisten, ja muun luomakunnan korkeampaan olemukseen, joka on aina korkean tietoisuuden värähtelytaajuus. Ja jos tavoitamme tämä yhteyden, niin voimme myös ”kohottaa” muita ihmisiä olemuksellamme, ja intuitiivisella toiminnallamme, ja auttaa myös luontoa. Eli korkeassa tunnetaajuudessa, eli harmonian tilassa oleva ihminen, on positiivisessa mielessä vaikutusvaltaisempi, kuin miljoonat matalammissa tunnetiloissa olevat. Rakkaus sammuttaa aina vihan.
Tästä johtuu, että esimerkiksi luontoa aggressiiviseti puolustavat, ja muita ihmisiä syyttävät ja syyllistävät ihmiset, eivät todellisuudessa auta luontoa, sillä kaikki mitä vastustamme, lisääntyy aina. Ja tästä syystä aggressiivinen luonnonsuojelija luokin vain lisää sitä, mitä vastustaa. Koska hän on siis erossa korkeammasta itsessään.
Samalla tavalla negatiivisessa, tasapainottomassa tunnetilassa, ovat myös esimerkiksi kaikki ”narsistien uhrit”. He löytävät kyllä paljon samanmielisiä, eli samalla, negatiivisella tunnetaajuudella olevia ihmisiä tuekseen – ja uhriutta tuntevien tukijoita ovat myös kaikki empatiaa tuntevat ihmiset – mutta paradoksaalia on, että narsistien uhreiksi itsensä tuntevien uhreja ovat vastaavasti myös kaikki nuo narsisteiksi syytetyt. Ja empaattiset ihmiset taas eivät voi auttaa sen kummemmin narsistien uhreja, kuin narsisteiksi syytettyjäkään, sillä empaattinen ihminen laskeutuu negatiivisiin tunnetiloihin ”ymmärtääkseen kärsivää”. Ja tuolloin hän ei siis ole itsekään enää korkeassa, myötätunnon ja puhtaan rakkauden tunnetilassa, eikä yhteydessä omaan voimaansa.
Korkea tunnetaajuus, korkean tietoisuuden taajuus, siis yhdistää joka hetki koko luomakuntaa. Ja tästä johtuu myös se, että esiintyessään (useimmiten) korkeassa tunnetilassa olevat taiteiljat ovat aina olleet niin rakastettuja, sillä he kirjaimellisesti ”koskettavat” korkeinta meissä itsessämme. Ja samasta syystä itse paljon kärsineet taiteilijat tekevät meihin ”vaikutuksen”, sillä he ovat toivoneet tässä elämässään keskimääräistä enemmän ja voimakkaammin, ja kun he sitten esittävät taidettaan, niin noiden toiveiden manifestaatio toteutuu heidän taiteessaan, vaikkakin usein vain hetkellisesti (esim. laulajan laulaessa). Eli taiteilija ei kykene ylläpitämään tietoisesti korkeassa inspiraatiotilassa kokemaansa harmoniatilaa, vaan hänen elämänsä on tunnetasolla ”vuoristorataa”, ja esim. päihteitä käyttävä taiteilija yrittää palauttaa tunnetilaansa tuohon nautinnolliseen intuitiotilaan päihteillä, mutta hän ei hallitse itse päihteitä, vaan päihteet hallitsevatkin häntä.
Ja kärsimyksestä johtuu myös se, että hyvin monet suuret taiteilijat ovat tulleet ihailluiksi vasta fyysisen kuolemansa jälkeen, sillä eläessään he eivät ole itse sallineet itselleen menestystä. Mutta vapauduttuaan negatiivisista tunnetiloistaan fyysisessä kuolemassa he ovat lopettaneet välittömästi unelmiensa vastustamisen, jolloin myös muiden ihmisten on ollut mahdollista havaita heidän luova neroutensa. Tuo nerous sinänsä ei ole lähtöisin pelkästään heistä, vaan ns. suuret taiteilijat – siis sellaiset, joita miljoonat ihmiset ihailevat – saavat aina inspiraatioita korkean tietoisuuden tasolta, ei-erillisyyden tilasta, eli he ilmentävät taiteessaan koko ihmiskunnan, ja myös ei-fyysisellä tasolla olevien taiteilijoiden yhteistä, korkeaa tietoisuustasoa. ”Suuri taide” on siis aina kollektiivista, ja ”taiteilija” – ihan kirjaimellisesti – kollektiivisten tunteiden tulkki.
Kärsimys on tästä huolimatta kuitenkin AINA tarpeetonta, sillä vain hetken kestävä negatiivinen tunnekokemus, riittää luomaan suurimmatkin toiveet. Kärsimyksen ihannointi johtuu vain siitä, että paljon kärsineet ihmiset saavuttavat lopulta kuitenkin usein lopulta tavoitteitaan. Mutta he siis saavuttavat tavoitteensa, eli haluamansa, vasta sitten, kun ”kamelin selkä katkeaa”, ja kun he vihdoin lakkaavat yrittämästä, jolloin heidän tunnetaajuutensa pääsee luovuttamisen myötä kohoamaan. Kärsimyksen arvokkuus on siis aina näköharha.
Kärsivä ihminen nimittäin kuvittelee, että juuri HÄNEN tulee saavuttaa elämässä suuria ja merkittäviä asioita kärsimällä, eikä hän siis oivalla, että hän voisi iloita myös muiden ihmisten saavutuksista, jolloin hänen ei itse tarvitsisi saavuttaa niin paljon! Kärsivä ihminen yrittää siis aina todistella omaa arvokkuuttaan ymmärtämättä, että hän on jo perusolemukseltaan täydellinen, ja mittaamattoman arvokas. Ja että juuri kunnian ja maineen tavoittelu aikaansaa kärsimystä, eikä kunniaa ja mainetta niiden itsensä vuoksi tavoitteleva voi koskaan tavoittaa harmoniaa ja onnellisuutta, sillä hän YRITTÄÄ tavoitella sellaista, joka jo on hänessa itsessään. Eikä tuota arvokkuutta voi siis tunnetasollakaan koskaan saavuttaa yrittämällä, koska yrittäminen tapahtuu aina negatiivisessa tunnetilassa. Todella aidosti kunnioitettu ihminen voi siis olla vain sellainen, joka arvostaa sekä itseään, että kaikkia muita ihmisiä.
Egotietoisuus on siis kärsimyksen syy, kun taas harmoninen ihminen tuntee yhteyttä kaikkiin kanssaihmisiinsä, korkean tietoisuustason välityksellä. ”Kärsimyksen syynä on elämän jano” tarkoittaa siis sitä, että toisaalta haluamisen ja tahtoimisen, ja toisaalta sallimisen tunnetaajuudet, ovat täysin erilaiset. Jos et jää kiinni tahtomisen tunnetilaan, niin sallit unelmasi. Ja materiaalisten asioiden haluaminen on elämässä tärkeää siksi, että emme voi fyysisinä olentoina tuntea todellista onnellisuutta, jos pyrimme askeesiin, nöyryyteen ja vaatimattomuuteen, vastoin omia toiveitamme, eli ”kieltämällä elämän”. Ja materia ja fyysisyys ei ole koskaan ”paha” asia ihmiselämässä, koska kaikki materia on sekin hengestä syntynyt. Mitään henkisempää ei sis ole olemassa, kuin juuri materia!
Nöyryys, ja toisten ihmisten puolesta uhrautuminen, ovat nekin lähtöisin negatiivisista tunnetaajuuksista, eivätkä ne tee onnellisiksi uhrautujaa itseään, eivätkä noita muitakaan ihmisiä, eli niitä ihmisiä, joiden puolesta uhrautuja uhraa itsensä, eivätkä myöskään niitä, jotka säälivät uhrautujaa.
Sillä elämän ainoa tarkoitus on ilo ja onnellisuus, ja ne toteutuvat silloin, kun olemme harmonian ja tasapainon mielentilassa, eli yhteydessä omaan, korkeampaan minäämme. Tuossa mielentilassa tunnemme oman, mittaamattoman arvokkuutemme, ja sen, että olemme oikeutettuja vastaanottamaan rajattomalta universumilta aivan kaiken, mistä unelmoimme, helposti, ja ilman kärsimystä.