Viruksen tai syöpäsolun aistiva koira havaitsee värähtelytaajuuksia – aivan samoin, kuin meidän ihmisten näköaisti aistii värin taajuuden

Ihminen, joka tänään lukee uutisen ”coronakoirista”, uskoo siihen ”biologiseen totuuteen”, että koira voi aistia viruksen, tai vaikkapa syöpäsolun. Tällainen ihminen ei siis pidä koiran aistimusta ”huuhaana”, koska hän on omaksunut uskomuksen koiran ”herkkään hajuaistiin”. Mutta mihin tämä koiran kyky aistia sairauksia perustuu?

Koira aistii hajuaistillaan viruksen värähtelytaajuuden, aivan samoin, kuin meidän hajuaistimme aistii jonkin tietyn hajun taajuuden, näköaistimme aistii värin värähtelytaajuuden nähdessämme värin, korvamme aistii äänen värähtelytaajuuden tulkiten sen tietyksi ääneksi, makuaistimme aistii maun taajuuden, ja tuntoaistimme kosketuksen taajuuden. Ns. korkea aistimme eli intuitio taas aistii ”vaistojen taajuuden”, ja tuo taajuus yhdistää meidät ihmiset  koko muuhun luomakuntaan, ja universumiin. Kaikki aistimme perustuvat siis samalla tavalla taajuuksien tulkintaan, eikä ole olemassa ”todellisuutta” ilman aistejamme, ja niiden tekemiä tulkintoja taajuuksista.

Koirien käyttö virusten etsimiseen on kuitenkin yhtä tarpeetonta, kuin muukin virustestaus, ja se on myös haitallista niin kauan, kun sairauksien todellista syntyprosessia ei ymmärretä. Sillä viruksen LÖYTÄMINEN saa viruksen kantajan ajattelemaan aktiivisesti elimistössä olevaa virusta, ja jos viruksen kantaja pelkää virusta, niin pelko, eli negatiivinen tunnetila estää viruksen kantajan solujen pyrkimyksen harmonaan. Uskomuksemme ovat vain ajatuksia, joita ajattelemme toistuvasti, eli sairaus on ”ajatus sairaudesta”, ja negatiiviset tunnetilamme vahvistavat uskomusta sairauteen.

Sairaudet johtuvat aina siitä, että negatiivinen tunnetilamme ei mahdollista solujemme pyrkimystä tasapainoon, harmoniaan.

Omat uskomuksemme toteutuvat aina: Se, joka uskoo sairastuvansa, sairastuu. Ja se, joka ei tunnetasolla usko paranevansa, ei parane. Mutta paranemiseen uskova paranee.

Harmonia toteutuu kuitenkin negatiivisenkin tapahtumaketjun seurauksena lopulta aina, ja jos uskomme negatiivisessa tunnetilassa olevamme ”parantumattomasti” sairaita, niin harmonia toteutuu fyysisessä kuolemassa, jolloin vapaudumme negatiivisista tunnetiloistamme kokonaan.

Kuoleman kautta vapautuminenkin mahdollistuu kuitenkin vasta sillä hetkellä, kun päästämme irti negatiivisista tunteistamme, eli lakkaamme ”yrittämästä pysyä kiinni elämässä”.

Jokainen kuolema on siis korkeamman minämme näkökulmasta aina itsemurha. Negatiivinen tunnetila, eli kärsimys, on vaikein polku, jonka voimme valita, kun taas  korkea tunnetila johdattaa meidät AINA helpointa mahdollista polkua kohti harmoniaa.