Miksi ihmiset ”tulevat uskoon”?

Erilaisia uskontoja, tapoja jäsentää universumia ja sen lainalaisuuksia on aina ollut. Ihmiskunnan vanhin uskonto on eräänlainen shamanistinen panteismi: Jumala tai ”Suuri Maailmanhenki” nähtiin kaikkialla luonnossa – ja myös ihminen itse tiedosti tuon voiman itsessään. Alkukantainen ihminen oli taajuudeltaan lähempänä eläinkuntaa ja hänen vaistonsa ja intuitionsa olivat herkemmät, samalla tavalla kuin eläimillä on. Aivojen ja ajattelun kehitys on heikentänyt ihmisen vaistotoimintaa ja samalla myös vieroittanut ihmistä luonnosta. Samalla kuitenkin ajattelu on  laajentanut ihmisen luomisvoimaa: Ihminen on alkanut laajentaa voimakkaasti reviiriään ja hallita muuta luomakuntaa. Mutta samalla ihmisen ymmärrys tietoisesta luomisesta ja vetovoiman laista on heikentynyt, vaistotoiminnan heikentymisen myötä.

 

Moni ihminen elää suurimman osan elämästään matalassa värähtelyssä ja on niin tottunut olotilaansa, että ei välttämättä edes tunne enää kehossaan alemman värähtelyn aiheuttamaa kipua. Tällainen ihminen on sopeutunut matalaan värähtelyyn, eli tottunut olemaan erossa korkeammasta minästään. Hän saattaa kuitenkin joskus vahingossa tuntea korkeamman taajuuden tunteita kuten toivoa ja iloa, mutta hän tuntee niitä tiedostamatta, mistä on kyse. Kun tällainen ihminen etsii ”pelastusta” eli helpotusta tuskaansa uskonnollisesta yhteisöstä,  ja hänelle kerrotaan, että vain kyseisen uskonnon avulla hänellä on mahdollisuus saavuttaa onnea ja hyvää oloa, niin pelkkä hetkellinen uskon ja luottamuksen tunne ja negatiivisista ajatuksista ja peloista luopuminen saattaa synnyttää tällaisessa ihmisessä niin valtavan helpotuksen ja ilon tunteen, että henkilö kokee tulleensa  ”uskoon”. Hän siis kokee värähtelyn äkillisen kohoamisen ja tulkitsee, että kyse on juuri tuon uskonnon kuvaamasta ”jumalan kosketuksesta”.

Kyse on siis kuitenkin vain kauan matalassa värähtelytaajuudessa eläneen ihmisen värähtelyn äkillisestä kohoamisesta. Taajuuden kohoamisen tunteva henkilö yhdistää vapauttavan, jopa ekstaattisen hyvänolon tunteen juuri siihen uskontoon, johon häntä ollaan käännyttämässä. Siksi sanonta: ”Jokainen tulee uskollaan autuaaksi” pitää useimmiten paikkansa, riippumatta uskontokunnasta tai muusta elämänfilosofiasta.

Tästä syystä ns. uskonnollisen herätyksen kokevat usein myös kaikkein voimakkaimmin henkilöt, jotka ovat kärsineet elämässään paljon negatiivisista tunteista ja matalasta värähtelystä. Henkilöt ovat usein myös samoja, jotka ovat yrittänet nostaa taajuuttaan kemiallisesti alkoholilla ja huumausaineilla.

 

Sekä kemiallisten stimulanttien että uskontojen ongelma on kuitenkin usein siinä, että niiden vaikutus ei ole pysyvä. Kun ihminen ei tiedä, mistä ”huumaava tunne” todellisuudessa johtuu, hän saattaa myös menettää tuon tunteen hallitsemattomasti.

 

Kaikissa uskonnoissa korkeaa värähtelyä ylläpidetään erilaisin rituaalein: uskoa vahvistetaan lukemalla pyhiä kirjoituksia tai uskonnollisella musiikilla. Uskonnolliset tekstit vahvistavat korkeaa taajuutta, jos henkilön usko on riittävän vahva, huolimatta siitä minkä nimisen jumalan oletetaan ihmistä ”auttavan”. Musiikki ja uskonnollinen ryhmähenki -uskovat vakuuttavat toinen toisilleen, että ”jumala” ja ”pelastus”on olemassa- toimii myös taajuutta nostavasti.

 

Mutta uskontojen ongelma on hyvin usein se, että uskonnollisesta toiminnasta suuri osa tehdään kuitenkin matalasta taajuudesta käsin: Käännyttämällä ja tuomitsemalla toisuskoisia, pelottelemalla ”synnin palkalla tai kadotuksella” – tai saarnaamalla ”tyhjiä sanoja”, uskonnollista liturgiaa, jonka voima perustuu enemmän pelkoon ja pelotteluun  kuin rakkauteen. Tämä siitäkin huolimatta, että monien uskontojen pyhissä kirjoituksista on edelleen löydettävissä ikiaikainen tieto siitä, että me kaikki olemme Luojia, me kaikki olemme ”jumalan kuvia” ja että ”rakkaus ilman ehtoja” ja ”toisen posken kääntäminen”, siis pysyminen korkeassa värähtelyssä eli yhteydessä korkeampan minäämme on onnellisen elämän ja tietoisen luomisen salaisuus.