Kristinuskon ongelma on persoonallisen ”jumalan” käsite, ja käsitys ihmisen vajavaisuudesta

Monoteistiset uskonnot, kuten kristinusko, ovat matalassa tunnetaajuudessa tulkittua totuutta. Tällaisten uskontojen ns. pyhiä kirjoja voi tietenkin myös lukea korkeassa tunnetilassa, jolloin totuus profeettojen alkuperäisestä sanomasta välittyy lukijalle, mutta esimerkiksi Raamattuun sisältyy niin paljon kulttuurisidonnaista legendamateriaalia, ja matalassa tunnetaajuudessa kirjoitettuja tai editoituja elämänohjeita, että lukija kadottaa väistämättä yhteyden korkeampaan tietoisuuteen itsessään, jos hän uskoo kirjaimellisesti  Raamatun pyhyyteen. Siis esimerkiksi näkemättä monien raamatunkohtien vertauskuvallisuutta.

Kristinuskon ja muiden monoteististen uskontojen ongelmana on persoonallisen ”jumalhahmon” käsite, ja ihmisen näkeminen tästä hahmosta erillisenä, vajavaisena ja ”perisyntisenä” olentona. Koko syntisyyden käsite on jo kristinuskon syntyvaiheessa muodostunut väärinkäsitys, eli matalassa tunnetilassa itse olleet profeetan sanoman tulkitsijat eivät ole ymmärtäneet, että ihminen itse on luoja ja ”jumala” (vaikka tämä totuus lukee edelleen Raamatussakin, mm. Psalmit 82:6), ja  että negatiiviset tunnetilat mahdollistavat luomistyömme, ja täydellisen vapautemme oman elämämme luojina. Evoluutio luomakunnassa on niin ikään luomisen tulos, ”luonto on luonut itse itsensä”, ja ihmisen kehittyminen muita eläimiä tietoisemmaksi luojaksi on evoluution seurausta. Me ihmisethän luomme ajatuksillamme ja negatiivisilla tunteillamme, kun taas eläimet ja kasvit keskittyvät pääosin elämän ”sallimiseen”, eli ne eivät ”suunnittele elämää” samalla tavalla kuin ihminen.

Ja myös ajatus persoonallisesta ”pahasta” on matalassa tunnetilassa syntynyt väärinkäsitys. Ei ole myöskään olemassa ”helvettiä”, vaan ns. kadotus on vertauskuva negatiivisista tunteistamme. Elämme aina kulloisenkin tunnetilamme mukaisessa todellisuudessa, eli koemme – ja myös siis luomme –  maailmaa ja elämää tunnetilojemme mukaan. Todellisia ”saatananpalvojia” ovat siis persoonalliseen paholaiseen uskovat ihmiset, eli usein kristityt itse.

Kristinuskon Raamattuun kirjattua (erilaisia versioita Raamatusta on lisäksi lukemattomia erilaisia, mitään yhtä ja ainoaa Raamattua ei ole koskaan edes ollut olemassa) oppia vääristää myös ajatus siitä, että muiden uskontojen opit ovat ”pakanallisia”, eli vääriä, ja että totuus löytyy vain ”kristuksesta”. Todellisuudessa juuri tämä kristillinen ajatus itsessään on ”pakanallinen”, sillä profeetta Jeesus ei koskaan tarkoittanut, että vain hän itse on ”jumalan poika”, vaan että kaikki ihmiset ovat luojia ja korkeampia olentoja, ja että uskonnon tai muun maailmankatsomuksen nimi ei millään tavalla jaottele ihmisiä sieluina enemmän ja vähemmän arvokkaisiin. Eli kun kristillisestä näkökulmasta esimerkiksi shamanismi on ”pakanauskonto”, ja vain ”Jeesukseen uskomalla” voi kokea niin sanotun ”pelastuksen”, koska ”jumala armahtaa kristittyjen synnit”, niin totuus on, että juuri tämä toisten uskontojen ja aatteiden demonisointi on ”pakanallista”. Sillä se ”pelastus”, josta Raamatussa puhutaan, tarkoittaa ainoastaan korkeaa tunnetilaa, ja oman ”jumaluutemme” ymmärtämistä. Ja korkea tunnetila, yhteys korkeaan tietoisuuteen meissä itsessämme, on luonnollisesti mahdollista jokaiselle maan päällä elävälle ihmiselle, milloin tahansa. Ja aivan samoin matalia tunnetiloja kokevat kaikki maailman ihmiset, täysin elämänkatsomuksesta riippumatta, sillä negatiiviset tunteet mahdollistavat siis luomistyömme. Ei-toivottua kokemalla voimme valita eli luoda toivotun.

Profeetta Jeesuksen alkuperäinen sanoma oli siis täsmälleen sama, kuin itämaisissa uskonnoissa silloin, kun niitä tulkitaan korkeassa tunnetilassa. Persoonallisia ”jumalia” ei ole olemassa, korkeampi tietoisuus vain ilmenee kaikessa elävässä, mistä johtuu esimerkiksi joihinkin uskontoihin liittyvä ajatus eläinten ”pyhyydestä” (eläimet, jotka eivät koe negatiivisia tunteita, ovat ”lähempänä jumalallista”). Ja myös me ihmiset olemme siis korkean tietoisuuden ulottuvuus maan päällä, me synnymme ikuisesti uudelleen, ja elämämme tarkoitus on elämä itsessään,ja universumin laajentuminen tunteidemme ja ajatustemme seurauksena. Ja tuntemalla rakkautta eli korkeaa tunnetta, sekä itseämme, että kaikkia muita ihmisiä ja koko muuta luomakuntaa kohtaan, voimme toteuttaa unelmiamme ja toiveitamme, ja iloita elämästämme. Ja myös kaikki ne, jotka ovat joskus aiemmin eläneet maan päällä, elävät ja kokevat elämää meidän kauttamme, he vain eivät koe nykyisessä olemuksessaan negatiivisia tunteita. Ja suurin osa meistä, olevaisuudestamme,  elää nytkin koko ajan korkeassa taajuustilassa, ja olemme itsekin resonanssissa korkeamman olemuspuolemme kanssa tuntiessamme korkeita tunteita, iloa, myötätuntoa ja pyyteetöntä, puhdasta  rakkautta.

Profeetta Jeesus ei siis ”sovittanut” kenenkään meistä syntejä, hän vain julisti lukuisten muiden profeettojen tavoin universumin totuutta, eli kertoi, että me olemme kaikki oman elämämme Luojia. Ja että ”tulemalla lasten kaltaisiksi”, eli olemalla huolettomia ja usein korkeassa tunetilassa, voimme elää maan päällä onnellisina, kokematta negatiivisten tunteidemme seurauksena kärsimystä. Sillä jos arvostamme negatiivisia tunteitamme, niin ymmärrämme niiden olevan vain välttämättömiä ja hyödyllisiä opasteita elämämme polulla. Jos näet liikennemerkin, joka varoittaa sinua vaarasta, niin voit välttää vaaran noudattamalla liikennemerkin ohjausta. Ja aivan samoin: Tuntiessasi negatiivisen tunteen voit välttää kärsimyksen kuuntelemalla negatiivista tunnettasi, eli noudattamalla sen tarjoamaa ohjausta. Jos hakkaat  itseäsi vasaralla, niin kipusi viesti on, että sinun kannattaa lopettaa itsesi hakkaaminen. Itse KIPU, eli negatiivinen tunne, on siis hyvä asia ja hyödyllinen, jos vain osaat tulkita sen viestin.

Kristinuskon – ja myös muiden matalissa tunnetiloissa tulkittujen  uskontojen –  ongelmana on siis väärä käsitys ihmisen vajavaisuudesta ja heikkoudesta, ja oletus ihmisen ulkopuolisesta, ”kaikkivoivasta jumalasta”. Me ihmiset luomme korkeampaa tietoisuutta oman elämämme kautta, mikään meitä korkeampi ei siis ole luonut,  eikä hallitse meitä. ”Jumalan” käsite on siis matalan tunnetaajuuden väärinkäsitys korkeammasta meissä itsessämme.