Ahdistuksen, surun, pelon, syyllisyyden, häpeän, vihan ja pettymyksen viesti on: Mitään syytä tuntea noita tunteita ei koskaan ole

Kun näet jonkun henkilön ns. kuollessa lyhenteen R.I.P., ja itkevän hymiön,  niin millainen tunne sinulle tulee?

Jos koet voimakasta ”tyhjyyttä”, eli ahdistusta, surua,  pelkoa, turhautumista tai vihaa, niin  olet tunnetasolla täysin eri mieltä korkeamman minäsi kanssa siitä, mitä henkilön ”kuollessa” on tapahtunut. Jos tunnet hieman hämmentäviä, ”sekavia” tunteita, eli eräänlaista huolettomuutta, jota kuitenkaan et halua paljastaa muille ihmisille, niin olet lähes samaa mieltä korkeamman minäsi kanssa.

Mutta jos koet aitoa iloa, niin ymmärrät, että mitään syytä negatiivisiin tunteisiin ei ole. Sillä kuolemaa ei ole. ”Kuollut” henkilö on juuri nyt paljon enemmän ”elossa”, kuin ennen poistumistaan fyysiseltä tasolta, sillä hänen henkensä on nyt vapaa  kaikista negatiivisista tunteista, mutta hän on edelleen läsnä elämässämme, eli elää meidän kauttamme, aivan kuten ennen kuolemaansa, mutta paljon täydemmin, tuntien pakahduttavaa elämäniloa. Ja että fyysisestä elämästä poistuminen on aina ihmisen oma toive, ja siis aina ja poikkeuksetta toiveiden täyttymys, vapautus, euforia – kaikkea muuta kuin onnettomuus, tapahtuma, jota olisi syytä surra.

Kaipaus ja haikeus fyysisen kuoleman tapahduttua ovat tietenkin inhimillisiä tunteita, mutta nekin ovat siis negatiivisia eli ”vääriä” tunteita, ja tarkoittavat, että niin kauan kun kaipaamme, niin niin kauan kuljemme korkeamman minämme näkökulmasta ”väärään suuntaan”.  Eli jos haluamme iloita elämästämme, ja sen jokaisesta hetkestä, niin meidän tulisi etsiä kuolleita omaisiamme sieltä, missä he parhaillaan ovat, eikä sieltä, missä he EIVÄT ole. Ja ns. kuolleet ovat kirjaimellisesti aina PUHTAAN ILON TAAJUUDELLA – ja konkreettisesti läsnä elämässämme joka hetki! Kohtaamme heidät, jos sallimme myös itsellemme saman, korkean taajuustason.

Fyysinen kuolema on kuolleen oman toiveen manifestaatio myös sellaisissa tilanteissa, joissa joku toinen henkilö on tietoisesti aiheuttanut kanssaihmisensä ns. kuoleman, eli tappanut toisen ihmisen, joko tahallaan tai näennäisesti vahingossa. Sillä olemme aina toinen toistemme kanssaluojia, ja jos toisen ihmisen viha ja raivo värähtelee samalla taajuudella, kuin toisen ihmisen halu kuolla, niin nämä kaksi henkilöä auttavat toinen toistaan toteuttamaan molempien toiveet.

Kyse ei siis ole siitä, että väkivalta ja tappaminen olisi ”hyväksyttävää” tai ”toivottavaa”, vaan kyse on siitä, että elämä on ikään kuin teatteria, jossa tietyllä tunnetaajuudella olevat ihmiset haluavat ja suostuvat  asettumaan tiettyihin rooleihin, jotka valitaan siis oman taajuustason mukaan. Ihminen, joka haluaa kuolla, on usein kokenut voimakasta väsymystä, masennusta ja ahdistusta, tai fyysistä kipua (joka siis kertoo aina tunnetason resistanssista, eli on negatiivisten tunteiden manifestaatio),  josta fyysinen kuolema hänet vapauttaa. Eli fyysisen elämän loppuminen on hänen toiveidensa täyttymys, toivottu ”tunnetason nousu”, vapautus. Ja henkilö, joka kokee niin voimakasta vihaa, että haluaa tappaa, ja kykenee siihen, on niin ikään kokenut niin musertavaa ahdistusta, että hän kokee vihan ja aggression valtavan vapauttavana helpotuksen tunteena. Sillä tunnetaso kohoaa aina masennuksen muuttuessa vihaksi.

Joskus käy myös niin, että ihminen haluaa päättää fyysisen elämänsä, koska on ”tehtävänsä täyttänyt”, ja haluaa vain siirtyä eteenpäin, ja silloin vetovoiman laki toteuttaa toiveen ”sattuman” kautta, eli tapahtuu esimerkiksi jonkinainen onnettomuus. Sattumaa ei kuitenkaan koskaan ole olemassa, vaan ns. onnettomuudetkin ovat aina universumin järjestämää nerokasta synkroniaa, jossa kuolema mahdollistuu siten, että kukaan ei pysty sitä estämään – eli tarkoituksellisesti usein hetkellä, jolloin onnettomuutta vähiten odotetaan. Joskus tapahtuu myös ”mystinen” kuolema, jolloin henki vain jättää kehon, ilman mitään ns. lääktieteellistä syytä. Tällainen fyysisestä elämästä poistuminen on aina erityisen suuri lahja poistuneen omaisille. Vahva viesti siitä, että kuolemaa ei ole olemassa, ja että päätämme itse, kuinka kauan haluamme kulloisessakin olomuodossamme maan päällä elää.

Dementia puolestan on sairastuneen toivoma ”unohdus”, sillä jos henkilö kokee ahdistusta ja vaikkapa kuolemanpelkoa, niin dementoituneena hän pystyy paljon helpommin elämään ns. hetkessä. Dementiaankin voi kyllä liittyä negatiivisia tunteita, jotka taas kertovat vastustuksesta dementian suomaa unohdusta ja helpotusta kohtaan.

Negatiivisten tunteiden meissä aiheuttama tyhjyyden, onttouden,  tunne johtuu siis siitä, että olemme erossa korkeammasta minästämme tuntiesamme noita tunteita, eli tunnetaajuutemme on tuolla hetkellä kaukana korkeimmasta taajuustasosta, eli puhtaan positiivisen energin,  rakkauden taajuudesta.

Kaikki kokemamme negatiiviset tunteet ovat siis aina universumin ja korkeamman minämme todellisuuden näkökulmasta ”vääriä tunteita”, eli tunteita, joita korkeampi minämme ei koskaan tunne. Ikään kuin ”punaisia liikennevaloja”, jotka kertovat väärästä suunnasta. Emme edes kykenisi tuntemaan yhtään negatiivista tunnetta, ellei korkeampi minämme pysyttelisi niin vakaasti korkealla, eli rakkauden tunnetaajuudella. Eli negatiivinen tunne kertoo aina vain tuosta taajuuserosta, siitä, että kokiessamme negatiivisia tunteita olemme erossa korkeammasta taajuudesta, erossa rakkaudesta.

Uskonnollisen ajattelun ongelma usein on, että vaikka uskontojen pohjalla on ollut tieto rakkauden kaikkivoipaisuudesta, niin monet profetioiden tulkitsijat ovat itse olleet matalassa tunnetaajuudessa, jolloin uskontoihin on tullut ajatus ”pahan vastustamisesta”, eli”sotimisesta pahaa vastaan”. Ja vaikka monet uskovat ihmisetkin sanovat, että pahaa pitää vastustaa nimen omaan rakkaudella, niin todellisuudessa ns. pahaa on alettu kuitenkin vastustaa negatiivisesta tunnetaajuudesta käsin, eli  on alettu vastustaa tiettyjä asioita ja tietynlaista käytöstä ”synteinä”, ja esimerkiksi muita uskontoja ja niiden oppeja on kielletty ”paholaisen harhaoppeina”. Ja aina, kun siis vastustetaan jotain, niin se mitä vastustetaan, lisääntyy ja kasvaa. Ja tästä asetelmasta ovat syntynet esim. uskonsodat, jotka ovat siis rakkauden sanoman näkökulmasta täydellinen paradoksi. Samanlainen paradoksaali ilmiö ovat  vaikkapa uskonnollisista syistä selibaatissa elävien ihmisten harjoittama seksuaalinen hyväksikäyttö. Eli tunteet, ajatukset ja teot, joita vastustamme,  joko itsessämme tai muissa, niin ne aina lisääntyvät ja voimistuvat vetovoiman lain vaikutuksesta. Tästä syystä uskonnollinen ohjeistus, jossa tuomitaan esimerkiksi tietynlainen seksuaalinen käyttäytyminen, tai tietynlainen hengellisyys – eli erotetaan toisistaan ”oikeauskoisuus”ja ”vääräuskoisuus”-  saa poikkeuksetta aikaan juuri sitä, mitä ohjeistamalla on pyritty alun perin vastustamaan, eli ”jumalattomuutta”. Eli kun esimerkiksi väitetään, että ”jumala” vastustaa homoseksuaalisuutta, tai ”pakanallisuuden” harjoittamista, niin todellisuudessa tuomitsemalla nuo asiat uskova ihminen erottaa itse itsensä rakkaudesta, eli ”omasta korkeammasta minästään”.

Se, että tiedostamme negatiivisten tunteiden todellisen viestin, ei tarkoita, että me samalla hyväksyisimme pahuuden maailmassa, ja suhtautuisimme siihen välinpitämättömästi. Mutta jos haluamme vähentää pahuutta ja kärsimystä maailmassa, niin meidän tulee ymmärtää, että me emme KOSKAAN voi vähentää ihmiskunnan kokemia negatiivisia tunteita ja kokemuksia vastaamalla vihaan vihalla, eli vastustamalla pahaa. Sillä universumissa ei voi koskaan vastustaa mitään vetämättä sitä samalla puoleensa.

Voimme siis vähentää ”pahuutta” ja negatiivisia tunteita maailmasta ainoastaan korkeiden tunteiden voimalla, eli tuntemalla rakkautta ja myötätuntoa sekä itseämme, että kaikkia kanssaihmisiämme kohtaan, sillä pyyteetön rakkaus,puhdas positiivinen energia,  dominoi aina universumissa.