Et ole syntynyt uhrautumaan, etkä palvelemaan muita, vaan iloitsemaan elämästä

On hyvin tavallista, että henkisistä asioista kiinnostuneet ihmiset kokevat voimakasta kutsumusta auttaa muita ihmisiä, ikään kuin heidät olisi ”määrätty” syntymään maan päälle tiettyyn auttamistehtävään. On totta, että sellaiset ihmiset, jotka ovat jo edellisten elämiensä aikana tunteneet totuuden universumin laista, syntyvät ikään kuin valmiina kertomaan siitä myös muille. Mutta on tärkeää huomata, että kyse ei silti ole ”karmasta” eikä kohtalosta, joka ikään kuin pakottaisi meidät kärsimään mahdollisimman paljon, jotta sen myötä jalostuisimme auttajiksi. Vaan me olemme aina ja joka hetki vapaita valitsemaan oman polkumme, ja pyrkimään kohti iloa, ei siis kohti uhrautumista ja velvollisuuksia.

On siis tärkeää erottaa toisaalta valmiit uskomukset ”ennaltamäärätystä kohtalosta”, ja toisaalta täydellinen luomisen vapaus toisistaan.  Nuo uskomukset ovat usein niin voimakkaita, että myös universumin lain tiedostava ihminen voi ajoittain epäillä vapauttaan todella vain nauttia elämästä, muiden puolesta uhrautumisen, ja vääjäämättömän kutsumuksen sijaan. ”Auttamistehtävään syntyminen” yleisenä, sielumme toiveena, ei siis vaadi kärsimystä, mutta saatamme itse uskoa, että se vaatii, jolloin näin myös tapahtuu.

Jos olet syntynyt auttajaksi ja ”valonkantajaksi”, niin sinun täytyy kyllä kokea itse ne asiat, joista muille ihmisille kerrot, mutta muista, että sinua ei silti ole MÄÄRÄTTY palvelemaan muita, kärsimällä itse. Mikään sinun ulkopuolellasi oleva voima ei siis määrää sinun kohtaloasi. Jos olet kokenut elämässäsi paljon näennäisiä vastoinkäymisiä, niin älä alistu ajattelemaan, että ”kärsimyksen kruunu” pysyy päässäsi, ja että sen kantaminen olisi jollain tapaa ylevää ja arvokasta. Muista, että jos olet itse luonut itsellesi uskomuksen uhrautumisen tärkeydestä, niin voit itse myös vapautua tästä negatiiivisesta uskomuksestasi.

Eli erota aina toisistaan kaksi asiaa: 1.Toisaalta se, että tähänastinen  polkusi on kenties ollut haasteellinen, ja että olet jo oppinut katsomaan vastoinkäymisiä suurina lahjoina, eli näet kirkkaasti niiden luomat positiiviset asiat, etkä jää enää tuijottamaan menneisyydessä kokemiasi kärsimyksiä. 2. Ja toisaalta taas VÄÄRÄ uskomuksesi siitä, että koska olet kokenut paljon haasteita, ja laajentunut niiden seurauksena voimakkaasti, niin sinun täytyisi edelleen kokea paljon haasteita, eli että panokset vain kovenevat koko ajan, ja kärsimyksesi syvenee, kunnes lopulta vapaudut siitä fyysisessä kuolemassa.

Jälkimmäinen on siis vain oman mielesi luoma selitys sille, miksi olet kärsinyt niin paljon elämässäsi, eikä se ole totta!  Et ole syntynyt maan päälle kärsimään, vaan voit joka hetki valita myös helpomman polun. Voimakas kohtalonomaisuuden tunteesi johtuu vain siitä, että KOSKA olet luonut suunnattoman paljon toiveita kokemuksillasi, niin korkeampi minäsi kutsuu sinua jo niin voimakkaasti niitä kohti, että korkeamman olemuspuolesi värähtely on hyvin nopeaa, ja kun sitten tunnet negatiivisia tunteita, niin ne tuntuvat koko ajan vain voimakkaammilta siksi, että vauhtisi on niin huima, ja pienetkin ”ohjausvirheet” saavat sinut syöksymään todella rajusti pois polultasi. Ja tästä  syntyy harhakuva siitä, että henkisenä auttajana sinun olisi pakko vain kärsiä jatkuvasti, ikään kuin muiden puolesta.

Mutta et siis voi auttaa muita tieltä suistuneita, suistumalla itse heidän perässään. Voit auttaa muita vain näyttämällä omalla esimerkilläsi, kuinka tiellä voi pysyä, voimakkaista toiveista, eli kovasta vauhdista huolimatta!

Erilaiset kärsimys- ja askeesimyytit, esim. meidän kaikkien tuntema kristinuskon tarina Jeesuksesta ”syntien sovittajana”, ovat kuin huomaamattamme luoneet mieliimme negatiivisen uskomuksen kärsimyksen arvokkuudesta, ja tätä uskomusta kantavat taakkanaan  hyvin monet henkisen työn tekijät, ja muut auttamistyössä toimivat ihmiset. Mikä on johtanut tilanteeseen, jossa moni auttaja itse uupuu, koska on todellisuudessa paljon useammin empatian ja turhautumisen, ja jopa katkeruuden ja vihan tunnetilassa, kuin myötätunnon ja rakkauden. Ja ehdoton rakkaus edellyttää aina sitä, että auttaja rakastaa myös omaa itseään ehdoitta, ja sallii myös itselleen todellisia toiveitaan, eikä siis uhraudu muiden ihmisten puolesta. ”Et voi auttaa sairasta sairastumalla itse”.

Eli muista aina, että empatia, sääli ja uhrautumisen tunne ovat paljon matalampia tunnetiloja,  kuin puhdas myötätunto. Eli et  voi  auttaa ketään, jos tunnet sääliä häntä kohtaan. Ja muista myös, että sääliessäsi vedät puoleesi sääliä etsiviä, ja usein hyvin negatiivisisssa tunnetiloissa olevia ihmisiä, jotka vaativat sinuakin laskeutumaan negatiivisiin tunnetiloihin, koska heidän pahaa oloaan vain pahentaa se, että he havaitsevat sinun olevan usein heitä korkeammassa tunnetaajuudessa. Jos olet havainnut tällaisen ilmiön, niin arvosta havaintoasi tienviittana: Jos tunnet tarvetta tuntea empatiaa ja uhrautua, ja jos nuo ihmiset saavat sinut ärsyyntymään, niin suuntasi on väärä!

Eli ajatus ”ympärilläni pyörii niin paljon apua kaipaavia, epätoivoisia, ja mieleltään järkkyneitä  ihmisiä, että minun on kai pakko uhrautua heidän auttajakseen” johtaa sinut harhaan, ellet tunne puhdasta iloa ajatellessasi auttamistehtävää. Esimerkiksi psykologit, psykiatrit, lääkärit, ja monet sosiaalialalla toimivat ihmiset,  kärsivät hyvin usein itse mielenterveysongelmista juuri siksi, että he kuuntelevat jatkuvasti negatiivisissa tunnetiloissa olevien potilaidensa ja asiakkaidensa kärsimystarinoita. Mitään menneisyydessä tapahtuneita negatiivisia asioita ei pitäisi KOSKAAN aktivoida, vaan pyrkiä vain pysymään juuri nyt korkeassa tunnetilassa, jolloin on mahdollisuus katsoa menneisyydessä koettuja negatiivisia asioita positiivisessa valossa, eli nähdä negatiivisen luoma positiivinen. Menneiden kärsimysten kertaaminen ei ole koskaan arvokasta, vaan se on kuin kuopan kaivamista portaiden alapäähän, jos päämääräsi on päinvastaisessa suunnassa, eli portaiden yläpäässä.

Jos siis törmäät jatkuvasti apua etsiviin, ”eksyksissä oleviin”  ihmisiin, niin se ei ole ”mystinen” merkki siitä, että sinun tulisi ”pelastaa” heidät kaikki perustamalla jonkinlaisia henkisiä suojasatamia ja hoitokoteja, vaan  nuo ihmiset muistuttavat sinua siitä, että kaikkein tärkein tehtäväsi on säilyttää oma sisäinen valosi, jotta voit auttaa myös noita muita ihmisiä löytämään oman sisäisen valonsa. Sillä jokaisella ihmisellä on oma korkeampi minänsä, joka jatkuvasti kutsuu heitä korkeampiin tunnetiloihin, ja jos he eivät noudata oman korkeimpansa kutsua, niin sinäkään et voi heitä säälimällä auttaa. Jos yrität, niin koet vain heidän vihansa, jolloin omakin tunnetilasi laskee, sillä negatiivisessa tunnetilassa oleva ihminen kokee vihaa empatiaa tuntevia kohtaan, sillä viha on korkeampi tunne, kuin täydellisen voimattomuuden ja arvottomuuden tunteet. Voit kyllä perustaa ”henkisen hoitokodin”, mutta vain, jos puhdas ilosi johdattaa sinua tekemään niin, eli seuraat kutsumuksessasi omaa toivettasi, omaa parastasi.

Voit siis auttaa muita vain toteuttamalla omia, todellisia toiveitasi, eli pysymällä ilon ja aidon rakkauden taajuudella, ja rakastamalla myös itse itseäsi. Sinua ei siis ohjaa kukaan hyväksymään sellaista kutsumusta, jota et itse halua seurata. Jos tiedät esim. kaipaavasi vapautta, vaurautta ja jännittäviä uusia kokemuksia matkailemalla ympäri maailmaa, mutta vedät puoleesi ihmisiä, jotka tarjoavat sinulle rahallisesti niukkaa elämää muiden ihmisten palvelijana, niin pyri kohottamaan tunnetilaasi, jotta näet selkämmin omat, todelliset toiveesi. Sinulla on siis vapaus valita myös askeettisempi, ja kenties sisäisesti rikas elämä, jos sellaista todella toivot, mutta muista, että et voi auttaa ketään muita, jos itse tunnet katkeruutta uhrautumisesi seurauksena. Ja muista myös, että universumilla äärettömässä viisaudessaan on aina nerokkaat keinot YHDISTÄÄ toiveitasi, eli universumi löytää kyllä tavan yhdistää vaikkapa jännittävät seikkailut ja iloa tuottava auttamistyö, sinun ei siis tarvitse – eikä pidä – käytännön asioista huolehtia.

On myös hyvin tavallista, että  köyhien ja rajallisuutta kokevien ihmisten auttajat katkeroituvat, ja tuntevat todellisuudessa myös vihaa autettaviaan kohtaan. Sillä esim. kristinuskon nykyversio perustuu erillisyysharhaan, eli siihen, että kärsivät ihmiset olisivat uhreja, jotka eivät itse pysty auttamaan itseään. Ja että ”jumala” olisi jonkinlainen ylhäinen täydellisyys, joka kyllä rakastaa ihmisiä, mutta että häneltä pitää nöyränä  ja ”syntisenä” anella apua. Todellisuudessa tällaista ”jumalaa” ei ole olemassa, vaan me olemme itse tuo korkein, ”synti” on vain olemista erossa rakkauden tunnetilasta,  eli korkeimmasta itsessämme, ja että me laajennamme kokemuksillamme koko ajan tuota korkeinta itsessämme. Ja kaikki toiveemme toteutuvat, jos vain itse sallimme ne itsellemme.

Mitä enemmän harjoittelet tietoista luomista, niin sitä korkeampi on oma värähtelytaajuutesi, ja sitä enemmän koet myös korkeissa tunnetiloissa ollessasi näennäisiä vastoinkäymisiä. Ja tämä johtuu siitä, että kun olet hyvin lähellä todellisia toveitasi, niin sellaiset asiat, jotka eivät enää sovi uuteen elämääsi, karsiutuvat väistämättä pois, ja universumi siis ”kysyy” negatiivisilla kokemuksilla, haluatko jatkaa entistä, vai haluatko ottaa vastaan jo luomasi uuden elämän. Eli jos sinulla on vaikkapa elämänkumppani, joka ei pysy laajentumisesi tahdissa, eli hän ei salli itselleen omia toiveitaan, niin hän etääntyy sinusta väistämättä sitä nopeammin, mitä ENEMMÄN pyrit häntä tietoisesti ja ehdottomasti  rakastamaan. Vaikka tämä saattaa kuulosta sinusta julmalta, niin se on täysin looginen prosessi: Ehdoton rakkautesi siis mahdollistaa todelliset toiveesi, ja jos kumppanisi tunnetaajuus on paljon matalampi, kuin sinun, niin hän ei enää voi olla seurassasi, vetovoiman laki tekee sen mahdottomaksi. Ja hän kokee negatiiviset tunteensa entistä paljon voimakkaampina, koska intuitiivisesti hän havaitsee sinun valosi ja tietää, että myös hänen tulisi pyrkiä omaa sisäistä valoaan kohti. Jos tällaisessa tilanteessa erehdyt tuntemaan sääliä ja empatiaa kumppaniasi kohtaan, niin pysytte kyllä yhdessä, koska laskeudut hänen tasolleen, mutta samalla kärsit itse, koska kiellät itseltäsi omat toiveesi. Ja muista, että saatat myös itse olla tuo ”jarruttava osapuoli”, ja tuntea vihaa vapautta kaipaavaa puolisoasi kohtaan.

Kaipaus ja melankolia ovat siis nekin aina negatiivisia tunteita, ja ne aikaansaavat lopulta vain turhaa kärsimystä, samoin kuin parisuhdeongelmissa koetut syyllisyyden- ja katkeruudentunteetkin. Ja kaikki nämä negatiiviset tunteet estävät etenemisesi kohti toiveitasi, koska ne pakottavat sinut jäämään kiinni mataliin tunnetaajuuksiin.

Se, että ”ehdollinen rakkaus satuttaa” on siis tärkeää ja tarkoituksellista, sillä kipusi näyttää sinulle oikean suunnan: Vältä kipua, aina.

Ehdollinen rakkaus on aina väärä suunta, mutta ehdoton rakkautesi  johdattaa sinut poikkeuksetta iloon ja täyttymykseen.