Haastavat olosuhteet lapsuudenkodissamme auttavat meidät löytämään ehdottoman rakkauden aikuisina

Monen meistä on vaikea hyväksyä sitä, että niin moni maan päälle syntyvä sielu valitsee perheen, jossa hän kokee jo pienenä lapsena paljon surua, ahdistusta ja pelkoa. Tämä tosiasia tuntuu olevan ristiriidassa sen kanssa, että olemme täysin vapaita, oman elämämme luojia. Mutta ajattelet näin VAIN silloin, kun olet empatian ja säälin tunnetaajuustilassa, jotka molemmat ovat negatiivisia tunnetiloja. Tuntiessasi puhdasta myötätuntoa ja ehdotonta rakkautta ymmärrät myös lapsuudessa koettujen haasteiden arvokkuuden. Aivan kuten ymmärrät myös läheisen ihmisen fyysisen kuoleman arvokkuuden, ja fyysisestä elämästä vapautuneen sielun riemun silloin, jos olet resonanssissa oman korkeamman olemuksesi kanssa.

Miksi siis valitsemme niin usein juuri lapsuuden kasvupaikaksemme ympäristön, jossa läheiset perheenjäsenet – joista olemme vielä täysin riippuvaisia – kokevat paljon negatiivisia tunteita, ja tekevät pahaa sekä itselleen, että läheisilleen? Miksi siis ikään kuin tietoisesti asetamme itsemme ”uhrin” asemaan, ja hankimme kokemustemme seurauksena  itsellemme negatiivisia tunnemuistoja, joiden purkamiseen kuluu usein koko elämä? Miksi hankimme itsellemme traumoja, joita monet meistä antavat perinnöksi myös omille lapsilleen, eli ”kostavavat” omat kärsimyksensä omille jälkeläisilleen, koska omat lapset aktivoivat oman lapsuutemme negatiiviset tunnemuistot, ja koston tunnetila on korkeampi, kuin tunne uhriudesta ja voimattomuudesta?

Kun olet korkeassa tunnetaajuudessa, niin ymmärrät, että juuri tällaiset valinnat, kuten inkarnoituminen vaikeisiin oloihin,  ilmentävät vapauttamme luojina kaikkein parhaiten. Me olemme niin vapaita, että voimme tietoisesti valita lapsuuden olosuhteet, jotka vapauttavat meidät toisten ihmisten negatiivisten tunteiden vaikutuksesta, ja opettavat meidät jo hyvin varhain rakastamaan täysin ilman ehtoja sellaisia ihmisiä, jotka ovat negatiivisissa tunnetiloissa, ja jotka tekevät siksi ei-toivottuja tekoja.

Olemme siis täydellisen vapaita valitsemaan pelon, vapautuaksemme pelosta. Olemme vapaita valitsemaan vihan, vapautuaksemme vihasta. Olemme vapaita kokemaan syyllisyyttä, voimattomuutta  ja häpeää ymmärtääksemme, että meillä ei ole koskaan mitään syytä kokea mitään noista tunteista. Olemme vapaita valitsemaan arvottomuuden kokemukset, tunteaksemme mittaamattoman arvomme. Me VOIMME kyllä valita myös katkeruuden ja vihan vanhempiamme kohtaan, ehdottoman rakkauden sijasta, mutta meillä on ei-toivottujen kokemustemme myötä kuitenkin suuremmat valmiudet valita ehdoton rakkaus, kuin helpommissa oloissa kasvaneilla. Ja tämä johtuu siis hyvin voimakkaista toiveistamme: Voimakas negatiivinen kokemus luo aina yhtä voimakkaan positiivisen toiveen.

Ja myös nuo tunnetasolla epävakaat vanhempamme valitsevat tietoisesti juuri meidät lapsikseen,jotta voisimme opettaa heidät rakastamaan itse itseään ehdoitta, omalla ehdottomalla ja puhtaalla rakkaudellamme, jota lapset vanhempiaan kohtaan   ainakin jossain vaiheessa elämäänsä tuntevat.  Siten jokainen syntyvä lapsi voi katkaista myös jo useita sukupolvia periytyneen vihan, syyllisyyden ja katkeruuden kierteen, jos hän niin valitsee tapahtuvaksi. Sillä ns. sukutraumat jatkuvat ja periytyvät seuraavalle sukupolvelle vain, jos me itse lapsina jatkamme niitä. Mutta  tässäkin asiassa meillä on täydellinen vapaus valita: Joko ehdoton, tai ehdollinen rakkaus.

Yksikään ihminen ei siis koskaan tee ”pahaa” toiselle ihmiselle, kärsimättä itse. Vain itseään kohtaan julma ihminen kykenee olemaan julma myös toista ihmistä kohtaan. Eli vain negatiivisessa tunnetilassa oleva, omasta korkeammasta minästään erossa oleva ihminen,  voi vahingoittaa toista ihmistä. Ja koska omat lapsemme syntyvät maan päälle resonanssissa korkeamman minänsä kanssa, niin siksi juuri lasten – ”pienten jumalien” – läsnäolo saa negatiivisessa tunnetilassa olevan vanhemman tuntemaan aivan erityisen suurta tuskaa siitä, että hän on itse erossa korkeammasta itsessään! Eli pienet lapset ja heidän korkea tunnetaajuutensa korostaa meidän omia negatiivisia tunteitamme, tuo esiin. negatiivisia tunnemuistoja omasta lapsuudestamme, eli  tuo kuin suurennuslasin alle oman ”vajavaisuutemme”, ja kyvyttömyytemme hallita omia negatiivisia  tunteitamme. Eli saadessasi oman lapsen tapahtuu sama ilmiö, kuin sillon, kun rakastat puolisoasi kiihkeästi, mutta ehdollisesti, siis odottaen häneltä vastarakkautta –  ja saatat seuraavassa hetkessä tuntea puolisoasi kohtaan hyvin voimakasta vihaa, jos et saakaan tuota vastarakkautta.

Jos siis oma, viaton lapsesi saa sinut tuntemaan vihaa, niin tunnet tuota vihaa todellisuudessa itseäsi kohtaan. Sillä vihan tunne kertoo vain siitä, että olet itse erossa omasta korkeammasta minästäsi. Se, että kohdistat negatiiviset tunteesi puolisoosi ja lapsiisi, on vain oman sisäisen tuskasi, eli erillisyytesi projisointia.

Ja juuri siksi oma perhe ja koti, jonka jokainen ihminen  toivoisi olevan rauhan ja rakkauden tyyssija, on niin usein aivan päinvastoin vihan, pelon ja surun näyttämö. Eli vaikka kaikki vanhemmat TOIVOVAT, että he kykenisivät luomaan lapsilleen tasapainoiset ja turvalliset kotiolot – etenkin, jos heidän oma lapsuudenkotinsa ei ole ollut sellainen – niin paradoksaalisti juuri tuon toiveen voimakkuus, ”täydellisen perheen vaatimus”, saa vanhemmat YRITTÄMÄÄN harmonian luomista. Ja aina kun yritämme, mitä tahansa, niin olemme todellisuudessa negatiivisessa tunnetilassa, ja saamme aikaan täysin päinvastaisia tilanteita, kuin mitä toivomme.

Tästä syystä esimerkiksi kiireisten ja stressaantuneiden ihmisten hyvin yleinen, voimakas toive ”onnellisesta ja rauhallisesta, rakkaudentäyteisestä perhejoulusta” epäonnistuu todella usein, eli muuttuu irvikuvaksi itsestään. Voimme kokea onnellisuutta vain olemalla onnellisia, juuri nyt. Emme siis voi koskaan ”tulla onnellisiksi, yrittämällä olla onnellisia”.

Jos taas lapsi elää hyvin tasapainoisessa, turvallisessa ja rakastavassa perheessä, niin vaikka hän saa tällaisissa oloissa tilaisuuden säilyttää helpommin myötäsyntyisen rakkautensa omaa  itseään kohtaan, niin hän oppii  toisaalta usein rakastamaan vanhempiaan ehdollisesti (koska tasapainoisia vanhempia on niin helppo rakastaa), ja tästä syystä  hän saattaa myöhemmin elämässään kokea suurta voimattomuutta ja pelkoa, jos hän ei kaikkialla kotinsa ulkopuolella kohtaakaan vanhempiensa kaltaisia, rakastavia ihmisiä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että tasapainoinen ja turvallinen koti olisi lapsen kehityksen kannalta haitallinen kasvuympäristö, mutta vanhempien on hyvä tiedostaa, että jos rakastat lastasi ehdoitta, niin annat hänelle myös vapauden tehdä omia valintoja täysin vapaasti, ja kokea myös negatiivisia kokemuksia kodin ulkopuolella, vaikka oma rakkautesi olisikin ehdotonta. Sillä ehdoton rakkaus ON juuri sitä, että annamme kaikille muille ihmisille täydellisen vapauden toteuttaa omia unelmiaan, haluamallaan tavalla. Ja vain ei-toivottujen kokemusten kautta luomme elämäämme toiveitamme.

Mutta jos siis itse synnyit  perheeseen, jossa vanhempasi vasta harjoittelivat  oman itsensä ehdotonta rakastamista, niin olet saanut vanhemmiltasi suurenmoisen, arvokkaan lahjan. Sillä jos pystyt rakastamaan täysin ehdoitta sellaisia vanhempia, jotka ovat saaneet sinut tuntemaan voimakkaita negatiivisia tunteita lapsuudessasi, niin koska olet lapsena pääosin ollut vielä hyvin korkeassa tunnetilassa, viattomuuden tilassa, tuntien vielä vahvasti oman, mittaamattoman arvokkuutesi, niin kokemasi tuska on juuri siksi ollut myös aivan erityisen suuri. Ja tuo hyvin voimakas, tuskan ja pettymyksen tunne, on luonut korkeamman minäsi taajuuteen suunnattoman voimakkaan toiveen ehdottomasta rakkaudesta, eli olet luonut omista vanhemmistasi korkean minäsi taajuustilaan täydellisen ihannekuvan. Ja jos myöhemmin elämässäsi kykenet katsomaan vanhempiasi korkeamman minäsi silmin, täydellisinä sieluina, jotka ovat olleet ”pahoja” vain ollessaan negatiivisissa tunnetiloissa, niin olet sieluna laajentunut todella voimakkaasti. Ja myös vanhempasi ovat joka kerta negatiivisia tunteita tuntiessaan toivoneet kykenevänsä vihan sijasta rakkauteen, ja jos sinä katsot heitä korkeamman minäsi silmin, niin samalla vapautat myös heidät tuntemasta syyllisyyttä.

Anteeksianto on aina vain sitä, että emme kiinnitä huomiota omiin, emmekä muiden ihmisten negatiivisiin tekoihin, sillä menneisyydessä kokemillamme negatiivisilla kokemuksilla  ei ole  mitään merkitystä, korkeampi minämme ei koskaan katso taakse päin. Ja kaikki kokemamme ns. paha on aina luonut positiivista. Anteeksianto on siis sitä, että  ymmärrämme, että kukaan ihminen ei ole koskaan perusolemukseltaan paha tai julma, vaan pahuus ja julmuus on mahdollista ainoastaan negatiivisissa tunetilossa. Ja että vihainen ja julma ihminen on vihainen ja julma aina kaikkein eniten omaa itseään kohtaan. Sillä vain harha erillisyydestä saa meidät tuntemaan vihaa muita ihmisiä kohtaan.

Me olemme kaikki perusolemukseltamme puhdasta, positiivista energiaa, täydellisiä sieluja, ja sellaisina suunnattoman arvokkaita. Arvosta siis korkeinta sekä itsessäsi, että jokaisessa elämäsi polulla kohtaamassasi ihmisessä, ja koko luomakunnassa.

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *