Ihmiskunta rakastaa draamaa – mutta kärsimys on silti aina tarpeetonta
Ihminen, joka ei ole harjoitellut tietoista luomista, eikä ymmärrä, että mielentiloja hallitsemalla voi hallita koko elämää, saattaa olla niin tottunut negatiivisiin tunteisiinsa, että hän kokee elämässään ”jatkuvaa draamaa”, yrittämättäkään saada tuota draamaa loppumaan. Eli hän kokee kyllä – kuten kuka tahansa meistä – välillä myös pieniä onnenhetkiä ja onnistumisia, mutta kun hän kohtaa vastoinkäymisen, niin hän suree ”kohtaloaan”, koska ei ymmärrä, että hän voisi myös välittömästi kääntää tuon vastoinkäymisen voitokseen, jos ei jäisi suremaan, eli tuijottamaan sitä!
Suru on siis aina negatiivinen tunne, myös ”nostalginen”, ja romanttinen suru. Melankolia ja ehdollinen rakkaus, kaipaus ja haikeus, ovat viihdeteollisuuden paljon käyttämiä draamanluojia, mutta mikään niistä ei ole koskaan puhdasta rakkautta ja euforiaa.
Emme sure enää hetkeäkään yhtään mitään kuoltuamme fyysisesti. Ja myöskään fyysisessä elämässä ei ehdottomasti rakastavalla, valaistuneella, ole mitään syytä surra, sillä hän ei tunne enää erillisyyttä. Kuolemaa ei ole olemassa, eikä sitä siis tarvitse surra. Rakkauden menetystä ei tarvitse surra, sillä voimme tuntea rakkautta vain itse, joten emme voi koskaan MENETTÄÄ rakkautta.
Itku kyllä ”poistaa tunneresistanssia”, mutta vain siksi, että itkun tarkoitus on kohottaa tunnetilaa. Näköharha melankolian ja haikeuden ” positiivisuudesta”syntyy joillekin ihmisille tästä. Myös negatiivinen tunne voi siis olla tunnetilaa kohottava, suhteessa vielä negatiivisempaan tunnetilaan – samoin, kuin vihan tunne kohottaa masentuneen tunnetilaa, eli hän kokee olevansa voimakkaampi, kuin ollessaan arvottomuuden tunnetilassa.
Se, joka jää kiinni suruun, luo itselleen lisää surua, koska luomme joka ikisen hetkemme itse. Surussa rypevä katsoo jalkoihinsa, ei horisonttiin, ja etsii sääliä. Ja surun ”lievittämiseen” tarkoitettu sääli ja empatia ovat myös negatiivisia tunteita, jotka eivät koskaan auta surevaa, sillä säälijä on surijan kanssa samalla, matalalla tunntaajuudella. Vain korkeampi tunne, eli myötätunto, voi olla surevalle kohottava kokemus.
Todella moni ihminen kyllä myös omalla tavallaan nauttii dramaattisesta elämästä, eikä siis useimmiten tiedä paremmasta, mutta juuri suru ja huoli tekee elämästä draamaa, koska ne vetävät puoleemme lisää surun ja huolen aiheita. Vetovoiman laki on siis ehdoton luonnonlaki: Huoli lisää aina huolta, suru lisää aina surua, ja tämä surun ja huolten kierre saa monet ihmiset uskomaan, että muunlaista elämää ei voi olla olemassakaan. Eli he uskovat, että dramatiikka kuuluu elämään. Sureva siis reagoi surun aiheeseen, kokee surua, luo suremalla lisää surua, joka taas vahvistaa uskoa surun jatkumiseen, usko surun jatkumiseen luo lisää surua jne. Joillakin ihmisillä tällainen kierre jatkuu läpi elämän, eli he elävät koko elämänsä ”dramatiikan todellisuudessa”.
Todella moni ihminen myös ihailee tällaista elämää eläviä kanssaihmisiään, koska he elävät ”täyttä elämää”, mutta he voisivat elää aivan yhtä ”jännittävää” elämää myös kärsimällä vähemmän, sillä jokainen vastoinkäyminen luo siis VÄLITTÖMÄSTI toiveen paremmasta, eli kärsimys on aina tarpeetonta, ja itse valittua.
Myös lause ”itku pitkästä ilosta” kertoo vain siitä, että suruun ja draamaan uskova ihminen USKOO ilon päättyvän aina ennen pitkää suruun! Ja siksi niin myös käy, ja sananparsi saa vahvistusta ”totuutena”. Omat uskomuksemme luovat siis todellisuutemme – aina.
Vallitseva kristinuskon tulkinta on myös edesauttanut melankolista ja dramaattista elämänasennetta, koska kristityt ovat tehneet profeetastaan Jeesuksesta kärsijähahmon. Jeesus oli kuitenkin buddhalaisten tapaan mielenhallinan mestari, ja oli suuren osan elämästään selkeyden mielentilassa, meditaatioharjoitusten ansiosta. Ja vaikka hänen kuolemastaan kerrotaan edelleen dramaattista tarinaa, niin hän itse kuitenkin jätti tuon tarinan elämään ”omaa elämäänsä”, ja loi itselleen uuden, vähemmän dramaattisen elämän idässä, eli profeetta teki ristiinnaulitsemisen jälkeen ”katoamistempun” Intiaan, vaikka legendan mukaan hän ”kärsi, sovitti ihmiskunnan synnit, ja astui taivaisiin”. Jeesuksen parantumisesta kerrotaan Alexandriasta 1800-luvun lopulla löytyneessä Essealaisten kirjassa, joka on kirjoitettu vain 7 v. ristiinnaulitsemisen jälkeen . Intialaisten ja tiibettiläisten kirjoitusten mukaan pyhä mies ”Issa” eli noin 80-vuotiaaksi, ja haudattiin Kashmiriin, jossa on edelleen Issan hauta.
Buddhalaiset puhuvat ”jumalaisesta naurusta” korkeimman elämänilon symbolina. Siis täydellisestä huolettomuuudesta, täydellisestä luottamuksesta elämään, ja omaan luomisvoimaamme. Ja tämä mielentila on myös toiveidemme sallimisen tila. Korkeassa, puhtaan ilon mielentilassa sallimme siis AINA jonkin oman toiveemme toteutua. Emme aina juuri sitä toivetta, minkä itse odotamme toteutuvan, vaan sen, jonka vastaanottamiseen olemme juuri sillä hetkellä tunnetaajuutemme mahdollistamana valmiita.
Sinulla ei siis ole koskaan mitään syytä surra ja olla huolissasi, voit olla täysin suruton ja huoleton – sillä sinä olet oman elämäsi kaikkivoipa Luoja!