Korkeampi minäsi ei koskaan tuomitse sinua – eikä vaadi sinua myöskään pyytämään anteeksi
Syyllisyyden kokemus, ja toisaalta syyttäminen ja katkeruus, ovat aina matalan tunnetaajuuden ilmentymiä. Korkeassa tunnetaajuudessa et siis koe syyllisyyttä, etkä myöskään katkeruutta muita ihmisiä kohtaan. Etkä näin ollen vaadi anteeksipyytämistä keneltäkään muulta. Todellinen, täysin pyyteeetön anteeksianto ei siis sisällä syyttämistä lainkaan, ja siksi se vapauttaa sekä anteeksiantajan, että syyllisyyttä tuntevan täydellisesti matalista tunnetaajuuksista.
Pyyteettömän anteeksiantamisen uskotaan usein johtavan siihen, että toisen ihmisen pahat teot pyyteettömästi anteeksiantava ajautuu ”ikuiseksi uhriksi”, koska hän ei ikään kuin ”vaadi tilille” sitä, joka on tehnyt väärin. Mutta tällainen ajattelu perustuu matalaan tunnetaajuuteen, eli todellisuudessa asia on aivan päin vastoin. Toisen ihmisen aiheuttaman negatiivisen kokemuksen uhri saattaa ajautua uhriksi myös tulevaisuudessa, jos hän EI anna anteeksi, sillä uhrikokemus on matalaa tunnetaajuutta, ja vetää puoleensa matalassa tunnetaajuudessa olevia ihmisiä, eli syystä tai toisesta katkeria ja vihaisia. Tästä johtuu se, että esimerkiksi itse lapsena väkivaltaa tai hyväksikäyttöä kokeneet ajautuvat usein itse väkivallantekijöiksi ja hyväksikäyttäjiksi. He siis ”rankaisevat itseään” vahingoittamalla muita, eli kostamalla omat kokemuksensa uhrilleen. Vain korkeassa tunnetaajuudessa tapahtuva pyyteetön anteeksiantaminen – sekä itselle että muille – voi katkaista tällaisen kierteen.
Eli pyyteetön anteeksianto on sama asia, kuin pyyteetön rakkaus: Ilman mitään ehtoja anteeksiantava ilmentää korkeaa tunnetaajuutta, ja on siten voimakkaampi, kuin yksikään matalampia tunnetaajuuksia ilmentävä. Eli pyyteetön anteeksianto ”sammuttaa” kaikkien muidenkin asianosaisten ihmisten negatiiviset tunteet ja teot, eli pyyteettömästi anteeksiantava ei voi olla kenenkään uhri. Ja samalla negatiivinen kokemus, jonka hän on kokenut, on luonut hänen korkeamman minänsä taajuudelle voimakkaan toiveen paremmasta. Itse menneisyydessä tapahtunut kokemus sinänsä on siis olemassa vain matalassa tunnetaajuudessa aktivoiduissa muistoissa. Jos negatiivisen kokemuksen kokenut ”uhri” ei itse aktivoi mennyttä kokemusta, niin se ei myöskään enää aktivoidu. Tästä syystä esimerkiksi psykoterapiasta on hyötyä vain, jos siinä keskitytään aidosti pyyteetömään anteeksiantoon, eikä vain aktivoida menneitä, negatiivisen tunnetaajuuden kokemuksia.
Jos siis koet syyllisyyttä jostain asiasta, niin pääset syyllisyydentunteestasi eroon katsomalla sitä korkeamman minäsi silmin, eli tuntemalla pyyteetöntä rakkautta sekä itseäsi, että muita kohtaan. Korkeassa tunnetaajuudessa ollessasi ymmärrät, että olemme kaikki yhtä, eli perusolemukseltamme täydellisiä sieluja, puhdasta positiivista energiaa, ja että vihan ja katkeruuden vallassa tehdyt teot eivät ole enää olemassa, jos ne on ilman mitään ehtoja anteeksiannettu. Vapauttamalla itsesi syyllisyydestä vapautat siis myös tekosi kohteen tunnetasolla katkeruudesta. Ja päin vastoin: Jos olet ollut toisen ihmisen aiheuttaman negatiivisen kokemuksen uhri, niin vapautat sekä itsesi katkeruudesta, että tuon toisen ihmisen syyllisyydestä tuntemalla rakkautta ilman mitään ehtoja tuota toista ihmistä kohtaan. Sekä teko että kokemus siis neutraloituvat, jonka jälkeen negatiivinen tunnemuisto muuttuukin positiiviseksi. Negatiiviset tunnemuistot siis voivat olla olemassa vain, jos ”takerrumme” niihin tunnetasolla, eli aktivoimme niitä säännöllisesti mielessämme. Voit siis puhdistaa minä tahansa negatiivisen tunnemuistosi kokonaan katsomalla sitä korkeamman minäsi silmin.
Matalassa tunnetaajuudessa ollessamme emme voi tätä pyyteettömän rakkauden totaalista voimaa ymmärtää, mutta korkeamman minämme silmin katsoessamme ymmärrämme sen täydellisesti.
Ratkaisut kaikkiin negatiivisen tunnetaajuuden kokemuksiin, ongelmiin ja mielessämme ”kummitteleviin” tunnemuistoihin ovat siis aina ja joka hetki olemassa korkeamman minämme taajuudella, korkeassa tietoisuudessa. Me ihmiset käytämme siis toinen toisiamme vain tekosyinä oman tunnetasomme pitämiseksi matalana. Omasta mielestään vääryyttä kokenut siis ajattelee: ”Olen oikeassa tässä asiassa, olen oikeutettu kokemaan katkeruutta ja vihaa, ANSAITSEN siis oman pahan oloni!” Ja tekijä kokee tilanteen aivan samalla tavalla: ”Koen syyllisyyttä ja vihaa, siksi en anna anteeksi itselleni enkä muille, minulla on OIKEUS negatiivisiin tunteisiini!” Negatiiinen tunne puolestaan johtuu siis vain siitä, että olemme sitä kokiessamme erossa omasta korkeammasta minästämme,
Matalassa tunnetaajuudessa koemme pakonomaista halua ”kostaa” kokemamme negatiiviset kokemukset – tämä koskee siis sekä tekijää, että uhria – mutta korkeassa tunnetaajuudessa kostonhimo häviää – samalla tavalla kuin vaihtaessamme radiomme kanavan toiseksi, niin edellisen taajuuden lähettämä radiolähetys häviää. Sitä ei enää ole meille ”olemassa”, koska radiolähetyksen taajuus vaatii samalla taajuudella olevan vastaanottajan. Kokemusta ei siis voi koskaan olla olemassa ilman sen vastaanottajaa.
Korkeampi minäsi keskittyy siis tilanteessa kuin tilanteessa aina vain siihen, mitä ei-toivotut kokemuksesi ovat luoneet korkealle tunnetaajuudelle. Korkeampi minäsi ei siksi koskaan tuomitse ketään, täysin riippumatta heidän teoistaan, eikä myöskään koskaan anna anteeksi mitään kenellekään, koska korkeassa tietoisuudessa ei ole olemassa negatiivisia kokemuksia ja tunteita.
Korkeampi minämme näkee meidät kaikki aina ja ikuisesti täydellisinä sieluina.