Kuolemaa ei ole
Kuolemaa ei ole, elämme kaikki ikuisesti. Fyysisten elämien välitilassa olemme kaikki Lähteessä, yhtä korkeamman minämme kanssa. Lähteessä ei ole kontrastia ja kärsimystä, on vain rakkaus ilman ehtoja, puhtaan rakkauden energia.
Synnymme ikuisesti uudelleen fyysiseen maailmaan, koska yhteydessä korkeampaan minäämme ymmärrämme, että elämän tarkoitus on laajentuminen. Ja vain fyysisen elämän kokemusten ja tunteiden kautta universumi laajenee. Fyysisellä tasolla olemme siis universumin etujoukkoa, korkeampi todellisuus elää ja laajenee meidän kauttamme, meidän toiveidemme, tunteidemme ja manifestaatioidemme kautta.
Kukaan meistä ei joudu ”kadotukseen”, eikä ketään ”palkita” tuonpuoleisessa hyvistä teoista tai fyysisen elämän uhrauksista. Uskonnoissa kuvattu kadotus tai helvetti ei ole totta vaan väärin tulkittu kuvaus matalasta värähtelystä. Ainoa ”helvetillinen” kokemus universumissa on siis kärsimys, jota tunnemme fyysisessä elämässämme ollessamme erossa korkeammasta minästämme. ”Taivaallinen” kokemus taas on olla yhteydessä korkeampaan minäämme, siis tuntea korkeamman taajuuden tunteita, kuten iloa ja rakkautta. ”Taivaallinen” kokemus on aina myös siirtyminen fyysisestä elämästä ei-fyysiseen, sillä siirtyessämme Lähteeseen kaikki vastustus ja kontrasti katoaa: Olemme jälleen samalla taajuudella korkeamman minämme kanssa.
Kun fyysisessä elämässämme koemme kärsimystä, jonka muut ihmiset meille aiheuttavat, me olemme itse luoneet itsellemme nuo kokemukset. Tätä totuutta monen ihmisen on hyvin vaikea hyväksyä. Valitsemme tavalla tai toisella haastavia kokemuksia ja olosuhteita itsellemme myös ennen syntymäämme fyysiselle tasolle. Tästä on joihinkin uskontoihin tullut ”karman” käsite. Karma ei kuitenkaan ole rangaistus vaan sielun oma halu kokea fyysistä elämää sen kaikilta puolilta: Kärsijänä ja kärsimyksen aiheuttajana, rikollisena ja uhrina, tuomitsijana ja tuomittavana, rikkana ja köyhänä, terveenä ja sairaana. Jos kärsimme paljon elämässämme luomme samalla jatkuvasti toiveita helpommasta, onnellisemmasta elämästä. Ja myös kanssaluojamme, mahdollinen kärsimyksemme aiheuttaja luo toiveita elämästä, jossa hänen ei tarvitsisi tuntea matalan taajuuden tunteita, vihaa tai aggressiota, eli elämästä jossa hän ei loisi kärsimystä kanssaihmisilleen eikä myöskään itselleen.
Haastaviin olosuhteisiin syntyminen ei siis tarkoita, että joidenkin meistä korkeampi minä olisi ”syntisempi” kuin parempiin oloihin syntyneiden. Eikä fyysisessä mielessä helpompiin oloihin syntyminen tarkoita, että parempiosaisen korkeampi minä olisi ”vähemmän syntinen” tai parempi kuin muiden. Meidän kaikkien korkeampi minä on aina täydellinen, puhdasta positiivista energiaa. Mutta laajentuminen on elämän tarkoitus ja laajentumista tapahtuu vain kontrastin kokemisen kautta.
Ne meistä, jotka synnymme tähän elämään näennäisesti rikkaampiin tai muulla tavoin helpompiin olosuhteisiin kokevat myös kontrastia ja haasteita elämässä. Kontrastin ja kärsimyksen kokemus on aina suhteellista: Negatiiviset tunteet koemme kärsimyksenä, positiiviset tunteet onnellisuutena, riippumata olosuhteista joissa elämme. Eli onnen ja kärsimyksen kokemus on aina subjektiivinen, jokaisen meistä henkilökohtainen tunne.
Materiaalisesti tai terveydellisesti helpommista lähtökohdista käsin meillä saattaa olla joskus helpompi pysyä korkeassa värähtelyssä kuin niukemmissa oloissa elävien tai sairaiden. Silloin meillä on korkeammasta värähtelystämme käsin mahdollisuus elää ja toimia kanssaihmistemme auttajana ja ”kohottajina”, sillä se joka on yhteydessä Lähteseen on voimakkaampi kuin miljoonat jotka eivät ole.
Tietoisina luojina voimme itse valita, haluammeko omista lähtökohdistamme suunnata tässä fyysisesä elämässämme kohti ”helvettiä” vai kohti ”taivasta”. Molemmat ovat lopulta olemassa vain tunnetasolla, värähtelynä.