Matalassa tunnetilassa syntyneen kulttuurin ja perinteiden arvostaminen saattaa estää tunnetaajuutesi kohoamisen

Koska meidät on opetettu yrittämään ja ponnistelemaan saavuttaaksemme unelmiamme, niin moni meistä lähes raivostuu kuullessaan, että voimme saada kaiken haluamamme myös helposti. Mutta totuus siis on, että toiveidemme toteutumiseen ei tarvita kärsimystä, vaan ainoastaan valinta: Toivotun ja ei-toivotun välillä. Ongelmia ei siis tarvitse koskaan pyytää lisää – joka ikinen toiveemme on luotu ja on olemassa korkean minämme taajuudella samalla hetkellä, kun toive on esitetty – eli voimme aina keskittyä vain sallimiseen, ja inspiraatioiden vastaanottamiseen.

Kun koet vastoinkäymisiä, niin pyydät silloin universumilta voimakkaammin. Siitä on syntynyt käsitys, että esimerkiksi mestarillinen taide vaatii kärsimystä, että merkkiteosten syntyyn johtava luovuuden tila on saavutettavissa vain voimakkaan kontrastin seurauksena. Mestariteostenkaan luomiseen ei kuitenkaan tarvita suuren, henkilökohtaisen tuskan kokemusta, sillä vastaanotamme luomuksiamme ja ajatusmanifestaatioita  KOLLEKTIIVISESTA, toiveiden ”Lähteestä”, jossa ihmiskunnan kaikki toiveet ovat olemassa korkealla värähtelevässä olomuodossa. Ja voimme siis kaikki, milloin tahansa, vastaanottaa luovuutta ja nerokkuutta tuosta lähteestä. Jokainen luovan työn tekijä on kokenut tunteen, jossa ”inspiraatio tulee jostain oman itsen ulkopuolelta”. Ja koska lähde on kaikille ihmisille korkean tietoisuuden tasolla yhteinen, niin myös merkittävä taidenautinto koetaan yhteisenä, joskus jopa lähes koko ihmiskuntaa yhdistävänä. Tällöin puhuaan taiteilijoista ”suurten tunteiden tulkkeina”.

Kärsimys kuitenkin yhdistetään merkittävään taiteeseen usein siksi, että taiteilija on mestariteosta kanavoidessaan eli vastanottaessan niin korkeassa tunnetilassa, että kun hän laskeutuu takaisin ”inhimilliseksi”, eli matalaan tunnetilaan, niin  kokemus on suuren taajuuseron takia kivulias. Ja koska suurin osa taiteilijoistakaan ei ole tietoisesti tiedostanut vetovoiman lain vaikutusta, niin moni taiteilija on yrittänyt lievittää tuota ”sielun kipua” päihteillä. Ja päihteet hallitsevat aina ihmistä, kun taas tietoinen luoja hallitsee itse omia tunnetaajuuksiaan.

Kärsimystarinoita kerrotaan myös siksi, että koetun kärsimyksen ajatellaan  lisäävän taiteilijan ”suuruutta”. Matalasta tunnetilasta käsin tarkasteltuna menestys ikään kuin ”vaatii” uhrauksia. On  totta, että negatiiviset kokemukset luovat positiivista, mutta kärsimystä ei todellisuudessa tarvita lainkaan suurten saavutusten aikaansaamiseen. Kärsimyksen ihailu ja arvostaminen on aina lähtöisin matalasta tunnetilasta.

Ihmiskunta hakee perinteistä ja kulttuurista  myös  turvallisuudentunnetta, kokemusta elämän jatkuvuudesta, ja tunnetta kuolemattomuudesta, lievitystä kuolemanpelkoon. Ja siksi vaalimme historiaa,  menneisyyden mestarien luomaa kirjallisuus- , musiikki- ja kuvataidekulttuuria, sotahistoriaa, sekä uskonnollisia traditioita. Tämä on inhimillistä pyrkimystä kollektiiviseen kokemukseen, mutta keskittyessämme menneisyyteen  samalla myös ”pysymme kiinni menneessä”, eli luomme uudelleen menneisyyttä. Vaikka meillä on koko ajan ja joka hetki mahdollisuus luoda myös uutta.

Erityisen turhaa on sodan ja väkivallantekojen muisteleminen. Konkreettinen esimerkki tästä ”menneen kärsimyksen muistelemisen” vahingollisuudesta on vaikkapa Israelin valtion poliittinen tilanne: Keskitysleirikokemusten muisteleminen aktivoi juutalaisväestön mielissä jatkuvasti matalia tunnetiloja, ja saa väkivallan kierteen jatkumaan – ja myös uudet sukupolvet omaksuvat nuo negatiiviset tunnemuistot. Myös monen suomalaisen  tapa ”arvostaa sankarivainajia” pitää muistelijat matalassa tunnetilassa, eikä viha- ja väkivaltamuistojen aktivoiminen uudelleen ja uudelleen mahdollista tunnetilan kohoamista pysyvämmin korkeisiin tunnetiloihin.

On hyvä tiedostaa, että esimerkiksi kirjallisuudessa ja elokuvateollisuudessa suositaan paljon kärsimystä sisältäviä sankaritarinoita ja ”itsetilityksiä”, sillä todella moni taiteilija  ”purkaa omaa tuskaansa” taiteeseen. Ja koska kulttuurintuntemusta eli kultturellia sivistystä arvostetaan yhteiskunnassa, niin todella moni ihminen luo myös omaan elämäänsä kärsimyksiä vain siksi, että lukee tuskasta kertovia kirjoja, tai katsoo katastrofeista tai väkivallasta kertovia  elokuvia, joita pidetään ”väkevinä” teoksina, ja jopa mestariteoksina. Ja ironista on, että mitä taitavammin taiteilija kykenee negatiivisia tunteita kuvaamaan, niin sitä vahingollisemmasta kokemuksesta on kyse vastaanottajan kannalta.

Tietoisen luomisen näkökulmasta ei ole kuitenkaan koskaan hyväksi lukea, katsoa tai kuunnella mitään, mikä laskee omaa tunnetilaamme, sillä luomme tunteillamme, ja manifestoimme aina sitä, mitä tunnemme. Väkivalta- ja kauhuelokuvien suosio kertoo kyllä siitä, että tällaisista elokuvista aidosti nauttivan yleisön tunnetila on masennuksen ja arvottomuuden tunteen taajuudella, jolloin aggression tunteiden kokeminen kohottaa tunnetilaa.

Myös musiikki, joka kohottaa kuuntelijan tunnetilaa, on aina hyväksi – esim. aggressiivinen rockmusiikki kohottaa masentuneen tunnetilaa –  mutta monesti sallimme päin vastoin itsellemme tunnetilan laskun, kuuntelemalla esim. haikeaa   musiikkia silloin, kun olemme korkeassa tunnetilassa.

Havainnollinen esimerkki tunnetilan merkityksestä luomisessa on kiroilu. KiroSANOILLA ei itsessään ole mitään merkitystä, universumi reagoi ainoastaan tunnetilaan,jossa kirosana esitetään:  Masentunut kiroilu pitää sinut masennuksen, eli arvottomuuden  taajuudella. Toisaalta: Aggressiivisen kiroilun välttäminen uskonnollisin perustein voi johtaa jopa itsetuhoon sillä vihainen kirosana  kohottaa sinut ylös masennuksesta, ja toimii siten kirjaimellisesti ”voimasanana”. Iloinen ja humoristinen kiroilu kohottaa sinut toiveikkuuteen, ja jopa euforisen ilon ja rakkauden taajuudelle.

Monien uskontojen perinteisiin oppi hyvästä ja pahasta on jäänyt  vääristyneenä, vaikka alkuperäinen profeetallinen ohje matalien tunnetajuuksien välttämisestä, positiiviseen keskittymällä, onkin ollut hyödyllinen. Eli käsitys ns. synnistä on matalan tunnetilan tulkinta tästä samasta asiasta. Yleistä ”synnillisyyttä” ei ole olemassa, on vain matalan tunnetaajuuden kokemuksia ja tekoja. Eli esimerkiksi seksuaalisuus yleisesti, tai vaikkapa homoseksuaalisuus, on useiden uskontojen piirissä tuomittu synniksi, vaikka kyse on hyvin usein korkean tunnetaajuuden  kokemuksista. Tai ”maallisuutta” on yleisellä tasolla käsketty välttämään, jonkinlaisena ”henkisen” negatiivisena puolena. Maalliset asiat ovat kuitenkin mitä suurimmassa määrin henkisiä, sillä kaikki nk. maallinen on syntynyt henkisestä, eli manifestoitunut värähtelystä – kuten myös koko maailmankaikkeus.

Matalissa tunnetiloissa tehdyt profetioiden tulkinnat ovat siis vääristäneet monia uskonnollisia opetuksia jo vuosituhansien ajan, ja niissä on keskitytty kieltoihin, ja yksilöiden omien valintojen tuomitsemiseen, ihmisen oman luomisvapauden kustannuksella. Eli ihmisen kaikkivoipa ”jumaluus” on vääristynyt  pelokkaaksi alamaisuudeksi ”ihmisen ukopuoliselle korkeammalle voimalle”. Matalat tunnetilat on tulkittu ”helvetiksi” ja ”paholaiseksi”, ja elämänilo, eli korkeat tunnetilat on tuomittu ”synniksi”-  kun taas ”taivaallisesta ilosta” fyysisen kuoleman jälkeen on tehty jotakin sellaista, jota tulee tavoitella. Ikään kuin fyysinen elämämme olisi olemassa vain kärsimystä varten, ja fyysisestä irtautuminen puolestaan olisi vapautus. Jälkimmäinen onkin totta, mutta edellinen ei: Meidän on tarkoitus nauttia fyysisestä elämästämme ja luomistyöstämme, ja arvostaa suuresti itseämme ja elämäämme, sillä ilman luomista ei olisi mitään.

Oli siis kyse mistä tahansa perinteestä, kulttuurista tai vaikkapa sosiaalisesta mediasta, niin valitse aina korkean tunnetaajuuden kokemukset. Älä mene ”massan mukana”, älä yritä arvostaa mitään sellaista, mistä sinulle itsellesi tulee paha olo, älä kehu sellaista, jota et pidä aidosti kehuttavana, älä kauhistele, älä tuomitse, älä syytä ketään, älä pelkää, älä levitä mitään negatiivista materiaalia ”totuutena”- äläkä usko ”tuhoon”, sillä vain tuhoon uskova voi kokea tuhon ja epätoivon. Joidenkin uskonnollisten  piirien uskomus maailmanlopusta ja ”ylöstempauksesta” on alun perin lähtöisin tästä totuudesta, ylöstempautuvien kokoonpano ja koko vertauskuva – mikäli kollektiivisen negatiivisen luomisen tuloksena tapahtuisi jonkinlainen globaali tuho – on vain ymmärretty täysin väärin.

Me olemme kaikki luojia, ja me luomme itse oman todellisuutemme. Meillä ei ole koskaan mitään pelättävää, eikä mitään syytä vihata ketään. Elämän tarkoitus  on iloita jokaisesta hetkestä, ja rakastaa kaikkea elämää ilman mitään ehtoja.