Miksi ihmisen ulkopuoliseen, persoonalliseen ”jumalaan” uskominen on ongelmallista

Uskonnoilla, jotka puhuvat ”jumalasta” ikään kuin ihmisen ulkopuolisena voimana on suuri vaikutus ihmisten elämään maapallolla. Toisaalta usko ja  luottamus oletettuun ”jumalaan” saattaa kohottaa uskonnollisen ihmisen taajuutta, jos tällainen ihminen suhtautuu elämäänsä ja jumalhahmoon positiivisesti. Tällöin irtipäästäminen eli huolien ja pelkojen antaminen oletetun korkeamman voiman huolehdittaviksi saa uskovan ihmisen rauhoittumaan ja siten myös sallimaan toiveidensa toteutua eli manifestoimaan.

 

Mutta niin sanotun jumaluskon ongelmana on se, että ihminen kokee olevansa lopulta kuitenkin jumalansa suhteen alamainen, siis eräänlainen sätkynukke, epätäydellinen. Eli jos jumalalta apua pyytänyt ei saakaan ”vastausta rukouksiinsa”, koska hänen taajuutensa on matala -hän on siis pyytämisen, ei sallimisen taajuudella-  niin hän  ”alistuu jumalan tahtoon” ja alkaa väistämättä suhtautua tähän oletettuun jumalaansa jossain määrin epäoikeudenmukaisena, epäloogisena tuomitsijana, jopa julmana. Tällöin uskova ihminen pakottaa itsensä turtumaan matalan taajuuden aiheuttamaan ”kipuun sielussa” jonkinlaisena jumalan rangaistuksena, johon hänen on ”syntisenä” ajoittain vain alistuttava. Jumaluskoon turvautuvalle jää siis paljon kysymyksiä vailla vastauksia, koska hän ei ymmärrä vetovoiman lakia ja värähtelyn merkitystä toiveiden manifestoinnissa – siis hän ei ymmärrä olevansa itse Luoja.

 

Vaikka uskonnoissakin usein korostetaan, että ”jumala auttaa ihmistä, joka auttaa itse itseään”, niin jumalolennon näkeminen ihmisen ulkopuolisena voimana rajoittaa kuitenkin ihmisen omaa luomisvoimaa. On eri asia ajatella, että on persoonallinen jumala (tai muita ”korkeampia olentoja”) joka päättää asioita puolestamme – kuin että meillä on täydellinen valta päättää itse omasta elämästämme.

 

Myös sellaisissa uskonnoissa ja katsomuksissa, joissa universumin voima nähdään ”ei-persoonallisena”, ”Suurena Maailmanhenkenä”, erotellaan kuitenkin usein sielut niin sanotusti kehittymättömiin ja kehittyneisiin, nuoriin sieluiin ja vanhoihin sieluihin, ihmisiin ja enkeleihin – eli luodaan jälleen erillisyyttä ja hierarkiaa hengen eri ilmenemismuotojen välille. Tällaisella ajattelulla on taipumus johtaa ”papiston” ja ”messiaiden” syntyyn, eli sitä, joka tuntee universumin lain ja joka jakaa tätä tietoa aletaan kunnioittaa jonkinlaisena tavallisen ihmisen yläpuolella olevana guruhahmona. Ja lopputuloksena on usein uskonnon kaltainen liike, jossa matalassa taajuudessa olevat turvautuvat guruun tai opettajaan -eli itsensä ulkopuoliseen- sen sijaan, että he turvautuisivat omaan korkeampaan minäänsä antamalla oman taajuutensa ja samalla tietoisuutensa kohota.

 

Samoin kuin persoonalliseen jumalaan uskominen, niin myös enkeleihin ja guruihin uskominen voi kyllä auttaa ihmistä sallimaan taajuuden ja oman tietoisuuden kohoaminen, koska kun uskomme ja luotamme, emme pelkää. Mutta niin kauan kuin olemme riippuvaisia jostakin itsemme ulkopuolisesta, emme ole vapaita – emme ole tietoisia luojia.

 

Sinä olet Luoja. Sinä olet Kaikki Mikä On. Ei ole muita jumalia.