Kaikki mikä on, ja minkä koemme olevan – ajatukset, tunteet ja aisteillamme havaitsemamme materiaalinen todellisuus – on värähtelyä, jolla on tietty taajuus.

Mitä useammin ja mitä enemmän tunnet ns. korkeita, eli positiivisia tunteita, niin sitä enemmän vastaanotat fyysiseen todellisuuteesi toivomiasi asioita. Ja vastaavasti: Mitä useammin tunnet negatiivisia tunteita, niin sitä enemmän vastaanotat todellisuuteesi asioita, joita et toivo.

Ja tämä siis johtuu siitä, että sekä toiveesi, että asiat joita et toivo, ovat jo olemassa, sillä sinä olet ne ajatuksillasi ja tunteillasi luonut. Tunnetilasi välityksellä teet siis konkreettisesti valinnan toivotun ja ei-toivotun manifestation välillä. Mutta mikäli sitten koet, eli manifestoit luomasi ei-toivotun kokemuksen, niin kokiessasi tuota epämiellyttävää kokemusta, samalla kuitenkin luot korkean minäsi taajuudelle sen vastakohdan, eli toiveen paremmasta. Ja tästä siis johtuu, että KAIKKI ahatuksesi ja tunnetilasi luovat todellisuuttasi.

Mutta mitä sitten on niin sanottu todellisuus? Kaikki, mitä koemme todellisuudeksemme on ”havainnollistusta”, eli todellistamme sen, minkä koemme aisteillamme. Todellisuus on illuusio, jonka olemme siis kuitenkin havaitsemalla todellistaneet, eli tämä illuusio ei ole ”olematon” eikä siis siinä mielessä harhaa, että olemme  luoneet sen ajatuksillamme, ja manifestoineet sen tunteillamme.

Kaikki, mitä fyysisessä elämässämme koemme, on siis havainto, joka on olemassa, koska me sen havaitsijoinakin olemme olemassa. Kun taas vertailun vuoksi esimerkiksi ääni, jota kukaan ei havaitse , EI ole olemassa, koska havaintoon tarvitaan siis havainnon tekijä, eli äänen vastaanottaja, ja hänen äänivärähtelyä vastaanottava elimensä, eli korva. Äänihän on fysiologisesti ilmaistuna kokemus, joka syntyy, kun ilman värähtely muuttuu korvassa hermosolujen sähköisiksi signaaleiksi, ja kulkee aivojen kuuloalueelle.

Kun vastaamme kokemaamme asiaan tunteillamme, niin syntyy joko positiivinen, tai negatiivinen tapahtumaketju sen mukaan, millä taajuudella tunteemme värähtelee: Positiivinen tunne saa meidät manifstoiman lisää positiivisia ajatuksia, tunteita ja tapahtumia, ja negatiivinen tunne taas mahdollistaa negatiivisten ajatusten, tunteiden ja tapahtumien manifestaatiot.

Eli kaikki, mitä koemme, on ikään kuin oma tulkintamme tietystä taajuudesta. Unessa ei ole ns. vastustusta, eli unitilassa ilmennämme tunteitamme siksi vapaammin. Saatamme unessa käydä läpi vaikkapa pelkojamme tai toteutumattomia toiveitamme, mutta kokea etukäteen myös sellaisia asioita,jotka on jo luotu, mutta jotka eivät ole vielä manifestoituneet. Enneunissa on kyse tästä ilmiöstä.

Se, että uskomme myös kollektiivisesti eli ihmiskuntana kokemaamme fyysiseen todellisuuteen, eli että fyysinen todellisuus on kollektiivisesti ”totta”, johtuu siitä, että emme ole erillisiä. Mutta silti jokaisen ihmisen oma todellisuuskuva on aivan omanlaisensa, riippuen itse kunkin tunnetilasta ja ajatuksista – emme vain havaitse tätä, koska näemme elämän ja maailman aina vain ”omasta perspektiivistämme”, ja omien tunteidemme kautta.Aivan kuten erilaiset eläimet, ja myös kasvit,  havaitsevat ja aistivat maailmaa aivan eri tavalla, kuin me ihmiset

Siksi vaikkapa sellaisen ihmisen, joka ei ole koskaan kokenut ns. yliluonnollisiksi kutsuttuja ilmiöitä – tai ei ole suostunut uskomaan omiin havaintoihinsa – on usein mahdotonta uskoa, että sellaisia kokisivat muutkaan. Kun taas vaikkapa henkilölle, joka havaitsee jatkuvasti henkiolentoja ympärillään, kokee synkronisia merkkejä, telepatiaa ja etiäisiä, nuo ilmiot eivät ole yliluonnollisia lainkaan, vaan täysin luonnollisia. Eli me  sallimme itsellemme aina tietynlaisen todellisuuden, oli kyse sitten ns. fyysisestä todellisuudesta, tai nk. yliaistillisesta todellisuudesta.

Ja me kaikki emme manifestoi edes samassa tunnetilassa samanlaisia asioita. Me saatamme esimerkiksi  negatiivisessa tunnetilassa manifestoida sellaisia asioita, jotka toisen ihmisen mielestä olisivat positiivisia, mutta meille itsellemme ne ovat siis joko neutraaleja tai negatiivisia. Eli jos emme arvosta vaikkapa rahaa tai ihmissuhteitamme, niin saatamme negativisessa tunnetilassa manifestoida itsellemme paljon rahaa ja ihmissuhteita. Mutta koska tunnetilamme on negatiivinen, niin raha ja ihmissuhteet pitävät meidät negatiivisessa tunnetilassa, eli emme nauti luomuksistamme, emmekä arvosta niitä.

Tunteemme luovat myös sairastumisemme ja elämämme pituuden. Negatiivisessa tunnetilassa – esim. katkeruuden tunnetilassa – pääosin oleva ihminen voi esimerkiksi elää hyvin pitkän elämän, kuitenkaan  arvostamatta elämäänsä ja nauttimatta siitä. Hän ei koe voimakasta masennusta tai voimakasta vihaa, mutta ei myöskään niiden vastapainoksi syntyviä  voimakkaita positiivisia kokemuksia. ”Mikäs pahan tappais” kuvataan usein humoristisesti tämäntyyppisstä ihmistä. Eli tällainen henkilö on niin tottunut ja turtunut negatiiviseen tunnetaajuuteensa, että hän luo koko ajan samanlaista, melko vakaata todellisuutta, eikä osaa edes kaivata korkeita tunnetiloja.

Kun taas voimakkaita positiivisia, ja voimakkaita negatiivisia tunnetiloja vuorotellen elämässään kokeva sairastuu helposti negatiivisia tunnetiloja kokiessaan, koska korkeiden positiivisten tunnetilojen jälkeen raju tunnetilan lasku tuntuu kehossa normaalia kivuliaampana. Ja negatiivisessa tunnetilassa kehon solujen oma korjausjärjestelmä ei pääse toimimaan normaalisti, jolloin ihminen sairastuu. Toisaalta sairastaminen saa sairaan toivomaan myös voimakkaammin terveyttä ja hyvää oloa, eli kun sairas ihminen kokee syystä tai toisesta iloa eli korkeaita tunteita, niin tällainen ihminen joko toipuu – tai kokee vapautuksen kivuistaan poistumalla fyysisestä elämästä.

Kokemiemme tunteiden ja ns. reaalitodellisuuden suhde on puolestaan aina suhteellinen, eli ”voimme nähdä kauneutta kaikessa”, eli tuntea esimerkiksi iloa ja rakkautta millaisissa olosuhteissa tahansa. Eli jos ihminen on hyvin köyhä, mutta hänellä on hyvä mielikuvitus, niin hän voi  korkeassa tunnetilassa luoda ja manifestoida näennäisesti ”uskomattomia asioita”. Ja esimerkiksi maailmanlaajuinen internet  ja vaikkapa elokuvateollisuus  ja mainonta ovat lisänneet valtavasti ”unelmamateriaalia”, jota kuka tahansa maapallon ihminen voi omaan elämäänsä manifestoida, mikäli tunnetasolla itse uskoo manifestaation mahdollisuuteen, eli ”kokee unelmansa tunnetasolla todeksi jo ennen niiden toteutumista”.

Esimerkiksi satu Tuhkimosta kertoo tällaisesta manifestoinnista, eli köyhyys voi ”yhdessä yössä” muuttua rikkaudeksi rakkauden tunnetilassa.

Se, mihin tunnetasolla uskot, se on.

Monet uskonnot ovat ulkoistaneet sekä korkean tunteen (euforia, puhdas positiivinen energia), että  hyvin matalan tunteen (syvä masennus, tunne täydellisestä arvottomuudesta) fyysisen maailmamme ulkopuolelle, ”tuonpuoleiseen”. Matalassa tunnetaajuudessa olevat ihmiset ovat yrittäneet tulkita profeettojen oppeja, mutta koska heidän oma tunnetilansa on siis ollut matala, niin he eivät ole voineet ymmärtää, mitä ”taivaallinen” tai ”helvetillinen” ihmisen elämässä todella symbolisoi.

Sekä ”taivas” että ”helvetti” ovat pelkkiä ihmismielen luomia, kuvitteellisia paikkoja. Korkeassa tunnetilassa oleva ihminen ymmärtää niden vertauskuvallisuuden, mutta matalassa tunnetilassa oleva – esim. kadotusta ja pahaa pelkäävä – ihminen pyrkii konkretisoimaan nämä molemmat käsitteet. Todellisuudessa ”se miltä tuntuu olla taivaassa” tai ”miltä tuntuu olla helvetissä” on pelkästään mielentila, siis tunne, ei paikka.

”Taivas” ei siis myöskään ole yläpuolellamme, eikä ”helvetti” ole alapuolellamme, vaan molemmat ovat olemassa omassa mielessämme, tässä.  Samoin kaikki ne omaisemme, jotka ovat joskus eläneet, ovat tässä, eivät ylä- tai alapuolellamme, vaan kaikki henki, joka on joskus ottanut fyysisen muodon, ja ilmentänyt siten erillisyyttä Kaikesta Mikä On, on tässä, missä mekin olemme, eli korkea tietoisuus elää elämää meidän kauttamme.

Ainoa asia, joka erottaa meidät tuosta hengestä on se, että osa meistä kokee fyysisesä elämässämme myös matalia tunnetiloja. Suurin osa meistä on siis koko ajan korkeassa tietoisuudessa, mikä mahdollistaa sen, että yli päätään koemme ns. erillisyyttä ”itsestämme”, eli negatiivisia tunnetiloja. Emme siis ole koskaan kokonaan ”maassa”, emmekä kokonaan ”taivaassa”, vaan henkemme ilmentää elämää eri muodoissa ja eri taajuustasoilla. Mutta koska juuri nyt ilmennämme tätä fyysistä elämäämme tässä, niin ei ole tarkoituksenmukaista edes tietää, missä kaikkialla muualla korkein olevaisuutemme  ”kokee elämää” – sillä luomme ajatuksillamme ja tunteillamme, eli tehtävämme, ja se, mihin ajatuksemme keskitämme tässä elämässä, on universumin laajentumisen kannalta tärkeää.

Samalla tavalla helvettiäkään ei ole olemassa tuonpuoleisessa, siis fyysisen ns. kuoleman jälkeen, vaan jokainen ihminen vapautuu euforian ja puhtaan positiivisen energian tunteeseen joka kerta fyysisen elämänsä jälkeen. Eli ei ole olemasa myöskään ”väärin uskovia”, tai ”liian syntisiä”, jotka eivät kokisi tuota puhdasta rakkautta nk. tuonpuoleisessa, sillä me olemme kaikki perusolemukseltamme korkean tietoisuuden, korkean tunnetaajuuden ulottuvuus. Pahuus ja paha ovat pelkästään negatiivisten tunteiden luomia ajatusmanifestaatioita.

Eli jos ajattelemme vaikka kristittyä, joka uskoo siihen, että vain ”Jeesukseen uskovat” pääsevät ns. taivaaseen, tai Muhammediin ja Allahiin uskovia, jotka uskovat samalla tavalla oman uskontonsa olevan ainoa tie ”paratiisiin”, niin nuo molemmat uskovat ovat rakentaneet elämänsä uskomuksen varaan, joka ei ole totta, mutta josta he eivät uskalla päästää irti, koska heidän ajoittain korkeat uskontoon liittyvät  tunnetilansa ovat ikään kuin tuon rajoitetun, ja tietyksi uskonnoksi nimetyn uskomuksen varassa. Eli kun he ”luottavat uskomukseensa”, niin kaikki muut uskomukset näyttäytyvät uhkana heidän uskolleen, vaikka kaikkien uskontojen pohjalla onkin sama, universaali totuus. Ns. kirjauskovaisuus perustuu siis pelkoon uskon menettämisestä, eli negatiiviseen tunnetilaan. Uskontoja tunnustavat ihmiset tietysti kokevat eämässää myös paljon positiivisia tunteita, mutta heillä on taipumus suodattaa myös kaikki positiiviset tunteensa oman uskontosuodattimensa läpi. Eli uskovainen käyttää sekä positiivisia että negatiivisia tunteita ja kokemuksia ”tilannetodisteina”, jotka tukevat hänen omaa uskontoaan. Ja paradoksi tietysti on, että kaikkien uskontojen piirissä löydetään nämä samat tilannetodisteet.

Monet uskovat siis kyllä saarnaavat ”armosta” – eli siitä, että korkeampi minämme ei koskaan muutu vähemmän arvokkaaksi, riippumatta teoistamme, vaan että olemme ikuisesti korkeampia olentoja  – mutta he eivät samalla näe sitä, että tuo armo koskee samalla tavalla aivan kaikkia ihmisiä, ei siis pelkästään tietyn uskonnon edustajia. Eli uskonnot ovat kuin sumuverhoja, jotka peittävät totuuden, joka on edessämme.

Ja tämä ”vääräuskoisuuden” pelko mahdollistaa jatkuvat uskonsodat ja esimerkiksi lähetystyön, sekä toisella tavalla uskovien ja elävien tuomitsemisen, VAIKKA kaikkien uskontojen pohjalla on siis alun perin ollut rakkauden sanoma, eli minkäänlainen tuomitseminen, rakkaudettomuus, saati viha ja väkivalta, eivät ole uskonnon alkuperäisen opin mukaista.

Monet idän uskonnot ovat alun perin sallineet myös muut uskonnot  ja filosofiat ”tienä valaistumiseen”, eli universumin totuuden ymmärtämiseen, mutta koska uskonnot ovat aina ihmisten perustamia ja toteuttamia, yhteisöllisiä instituutioita, niin sekä jokaisen uskovaisen, että jokaisen uskonnollisen opettajan, tai hengellisen johtajan, oma mielentila vaikuttaa koko ajan myös uskontoon, ja uskontoelämään kokonaisuutena.

Ja vaikka moni ns. karismaattisesti uskova – esimerkiksi ”karismaattinen kristitty” – sanoo hylänneensä uskonnot, ja pelkästään uskovansa eli ”tuntevansa uskoa”, niin silti pyhiksi kirjoiksi väitettyjen teosten opetukset ja sosiaalinen, uskovien yhteisö, rajoittavat myös tällaisen uskovan omaa intuitiota, eli korkeampaa tietoisuutta totuudesta. Myös ns. pyhien kirjojen opetuksethan ovat aina ihmisten kirjoittamia,  ihmisten tulkitsemia, ja moneen kertaan editoimia, eli moni uskova hyväksyy totuudeksi myös sellaiset asiat, joiden kanssa hänen oma korkeampi minänsä ei todellisuudessa lainkaan resonoi – KOSKA uskova ei halua menettää uskoaan, eli uskonnollista viitekehystä, johon liittyy useimmiten siis myös sosiaalinen tukiverkosto, eli muut samalla tavalla uskovat.

Jos haluat pysyä totuudessa, eli uskoa vain sellaiseen totuuteen, jonka kanssa oma korkeampi minäsi resonoi, niin suodata aina kaikki ns. henkinen tieto oman ”valheenpaljastimesi” läpi, eli ajattele väitettyä uskonnollista opetusta ollessasi itse korkeassa tunnetilassa. Mikäli tuo väitetty totuus laskee tunnetilaasi, niin totuudeksi väitetty ei ole totta. Tai jos jotakin uskonnollista tai filosofiata lausetta lukiessasi, tällaista lausetta kuunnellessasi tai tällaisesta asiasta itse puhuessasi tunnet ”kylmiä väreitä”, niin voit olla varma, että juuri tuo lause on totta. Solusi siis resonoivat totuuden kanssa, eli koet oivalluksen myös fyysisesti.

Korkeampi tietoisuus sinussa ei ole koskaan väärässä. Ja  sinä siis olet korkean tietoisuuden ulottuvuus, Luoja.