Ajattele omaa elämääsi ja maailmaa. Vaikka suurin osa ihmiskunnasta keskittää tälläkin hetkellä ajatuksensa negatiiviseen – johtuen mm. koko ajan lisääntyvästä ja tehostuvasta tiedonvälityksestä – niin siitä huolimatta hyvinvointi dominoi maailmassa: Maapallo kiertää radallaan, aurinko lämmittää, kasvit ja eläimet elävät pääosin tasapainon tilassa, suurin osa ihmisistä kokee ainakin hetkittäin onnellisuuden tunteita, elintoimintomme ovat käynnissä, solumme uudistuvat, pienet lapset iloitsevat – myös köyhemmissä maissa.

Jos olet eri mieltä tästä, niin huomaatko, kuinka koet voimakasta tarvetta keskittyä negatiiviseen positiivisen sijasta? Eli korostaa ongelmia sen sijaan, että arvostaisit hyviä asioita. Ja miksi näin tapahtuu? Siksikö, että koet syyllisyyttä siitä, että elät itse hyvinvointivaltiossa, ja vaikkapa kehitysmaan ihmisillä, tai sotaa käyvässä maassa elävillä ihmisillä,  on asiat mielestäsi paljon huonommin, kuin sinulla? Että ajat autolla, vaikka autosi saastuttaa luontoa? Että kulutat joka päivä ruokaa ja erilaisia hyödykkeitä monin verroin enemmän, kuin keskiverto afrikkalainen tai intialainen? Koet siis ikään kuin velvollisuudeksesi puhua mahdollisimman paljon maailman muidenkin ihmisten ja koko luomakunnan ongelmista, ja murehtia niitä, koska uskot, että et voi olla ”hyvä ihminen”, jos et tunne empatiaa huonompiosaisia kohtaan, tai surua ja huolta luonnon puolesta.

Mutta huomaatko, mitä syyllisyydentunteesi ja empatiasi saavat aikaan? Ne tekevät  myös sinun kokemastasi nykyhetkestä onnettoman, sillä syyllisyys ja empatia ovat negatiivisia tunteita. Ja ainoa asia, jota yksikään ihminen maailmassa koskaan tavoittelee  –  tavalla, tai toisella – on onnellisuuden tunne. Eläin- ja kasvimailmassa taas ”onnellisuus” dominoi siksi, että eläimet ja kasvit eivät huolehdi ja sure esimerkiksi kuolemaa, ne ymmärtävät vaistoillaan olevansa osa luomakuntaa, jossa vallitsee aina lopulta hyvinvointi ja tasapaino, koska luonto pyrkii aina tasapainoon. Luonto ei siis ole ihmisen tapaan ”ahdistunut” omasta olostaan ja tilastaan. Mutta sinä uhraat siis usein oman onnellisen hetkesi, koska tiedät varmasti, että monet muut ihmiset maapallolla EIVÄT koe juuri nyt onnellisuutta.

Ja varmaa se onkin. Mutta yhtä varmaa on se, että todella moni kokee juuri nyt onnellisuutta ja iloa! Ja että luonto ei sure omaa tilaansa.

Toisista ihmisistä, luonnosta ja eläimistä välittäminen, kertoo toki usein myös myötätunnosta. Mutta oletko tullut ajatelleeksi, että onnellisuuden tunne, jonka määrästä maapallolla teet oletuksia,  on aina suhteellista, henkilökohtainen tunne? Oletko ajatellut, että myös suunnattoman rikas ihminen voi olla todella masentunut, ja hyvin köyhä ihminen vastaavasti hetkittäin todella onnellinen? Sillä onnellisuus ei ole MITÄÄN muuta kuin tunne, taajuus , jonka ajatuksemme saavat aikaan. Eli kuvitelmasi siitä, ketkä maailmassa kokevat onnellisuutta juuri nyt, on aina pelkkä kuvitelma, täydellinen harhakuva. Ja harhakuva on myös oletus siitä, kuinka paljon luonto ja eläimet ”kärsivät”.

Tämän luettuasi tunnet ehkä edelleen syyllisyyttä, saatat jopa tuntea suuttumusta. Köyhien ihmisten, luonnon ja ihmisten kärsimystä ei mielestäsi KENELLÄKÄÄN ole oikeutta vähätellä. Niitä vähätellään muutenkin aivan tarpeeksi maailmassa! Eli  koet, että parempiosaisen ihmisen kuuluukin tuntea jatkuvaa syyllisyyttä hyvästä olostaan, sillä rikkaalla ihmisellä on sentään ruokaa ja asunto, ja mahdollisuus mennä sairastaessaan lääkäriin.

Mutta pysähdy hetkeksi ja mieti, että jos äsken tunsit suuttumusta, niin miksi tunsit sitä? Suuttuminenhan on negatiivinen tunne. Korkeampi minäsi on siis eri mieltä suuttumisesi hyödyllisyydestä. Miksiköhän? Ajatusmalliisi täytyy siis sisältyä jonkinainen virhe.

Oletko siis sitä mieltä, että köyhien maiden ihmiset tulevat onnellisemmiksi sen seurauksena, että sinä tunnet syyllisyyttä? Tai että he tulevat terveemmiksi, jos sinäkin sairastaisit? Tai että he tulisivat iloisemmiksi, jos sinä olisit vuorostasi surullinen ja toivoton?

Ajattelusi virhe on siis siinä, että olet oppinut yhdistämään syyllisyydentunteen, huonon omantunnon, säälin ja empatian ns. maailmanparantamiseen. Mutta et ota huomioon sitä, että oma matala tunnetaajuutesi tekee siis myös sinut samalla onnettomaksi, eikä välttämättä siis auta huonompiosaisia ihmisiä tai luontoa millään tavalla.

Sillä mitä tahansa universumissa vastustammekin, eli kohdistamme siihen negatiivisia tunteitamme – oli kyse sitten vaikka empatiasta, säälistä tai syyllisyydestä, eli itsekritiikistä – niin sitä tulee aina lisää! Eli vastustamalla luonnon tuhoamista, luonnon tuhoaminen lisääntyy. Vastustamalla eläinten huonoa kohtelua, huono kohtelu lisääntyy. Vastustamalla köyhyyttä ja eriarvoisuutta, köyhyys ja eriarvoisuus lisääntyy.

Ja tämä on se asia, jota et ehkä vieläkään usko. Ja miksi näin on? Epäuskosi johtuu siitä, että olet itse matalassa tunnetaajuudessa tuohtuessasi, tuntiessasi syyllisyyttä, sääliä ja empatiaa. Havaitset siis vain negatiivisia asioita, koska olet itse matalassa tunnetilassa, eli uskot, että vain taistelemalla jotakin vastaan voi voittaa. Me ihmiset elämme kirjaimellisesti eri todellisuuksissa sen mukaan, missä tunnetilassa kulloinkin olemme.

Ja tämä on tärkeä tieto: Me saamme myös vahvistusta negatiivisiin uskomuksiimme ja asenteisiimme, jos uskomme negatiiviseen! Ja tämän aiheuttaa siis vetovoiman laki. Eli jos vihaat rasisteja, niin törmäät joka käänteessä rasisteihin, jotka ovat juuri niin rasistisia, kuin olet uskonutkin heidän olevan. Jos vihaat ns. ulkomaalaisia, niin vedät puoleesi jatkuvasti todisteita ulkomaalaisten ”pahuudesta”. Jos pelkäät ja vihaat poliiseja tai pysäköinninvalvojia, niin poliisit ja pysäköinninvalvojat aiheuttavat sinulle jatkuvasti harmia. Ja miksi? Koska se mihin tunnetasolla uskot, toteutuu aina, oli kyse toivotusta tai ei-toivotusta. Oma tunnetaajuutesi ratkaisee, tapahtuuko toivottu vai ei-toivottu asia.

Jos siis haluat auttaa luontoa ja muita ihmisiä maapallolla, ja olla samalla itse onnellinen, niin voit auttaa AINOASTAAN myötätunnolla , siis pysymällä itse korkeassa tunnetilassa, ja arvostamalla myös itseäsi ja omaa elämääsi. Sillä korkeassa tunnetilassa saat joka hetki inspiraation toimia siten, että toiminnastasi on myös toivomaasi hyötyä. Jos taas yrität auttaa, olemalla itse negatiivisessa tunnetilassa, niin et voi auttaa ketään, vaan ongelmat vain lisääntyvät. Tämä johtuu siis siitä, että jos syytät ketä tahansa toista ihmistä – vaikkapa turkistarhaajaa – hänen toiminnastaan, niin et sillä hetkellä arvosta häntä, etkä ”näe häntä korkeamman minäsi silmin”.  Sillä emme koskaan saa aikaan mitään hyvää, ellemme itse kykene myötätuntoon ja rakkauteen.

Vetovoiman laki saa myös aikaan sen, että se joka toista ihmistä syyttää tai vihaa, tulee aina myös itse syytetyksi tai vihatuksi. Sillä täydellistä maailmaa ja elämää ei ole koskaan ollut, eikö tule olemaan, eikä ole tarkoituskaan olla, sillä maailma ei ole ”rikki” alunalkaenkaan. Kaikki on vain jatkuvassa muutostilassa, luomisen tilassa. Kaikilla asioilla on aina kaksi puolta, positiivinen ja negatiivinen. Ja kaikissa ihmisissä on aina sekä negatiiviset, että positiiviset puolet, ja sekä negatiiviset, että positiiviset tunteet.  Kukaan ihminen ei siis ole perusolemukseltaan koskaan paha, vaan ainoastaan negatiivisten tunteiden vallassa ajoittain.

Onnellisuuden tunne on siis lopulta ainoa asia, jota me ihmiset koskaan elämässämme tavoittelemme. Keskity siis olosuhteista täysin riippumatta aina tuntemaan rakkautta ja  myötätuntoa,  kaikkia ja kaikkea kohtaan – ja voit siten auttaa myös muita kokemaan onnellisuutta, ja muuttaa samalla maailmaa paremmaksi paikaksi elää.

Kun näet jonkun henkilön ns. kuollessa lyhenteen R.I.P., ja itkevän hymiön,  niin millainen tunne sinulle tulee?

Jos koet voimakasta ”tyhjyyttä”, eli ahdistusta, surua,  pelkoa, turhautumista tai vihaa, niin  olet tunnetasolla täysin eri mieltä korkeamman minäsi kanssa siitä, mitä henkilön ”kuollessa” on tapahtunut. Jos tunnet hieman hämmentäviä, ”sekavia” tunteita, eli eräänlaista huolettomuutta, jota kuitenkaan et halua paljastaa muille ihmisille, niin olet lähes samaa mieltä korkeamman minäsi kanssa.

Mutta jos koet aitoa iloa, niin ymmärrät, että mitään syytä negatiivisiin tunteisiin ei ole. Sillä kuolemaa ei ole. ”Kuollut” henkilö on juuri nyt paljon enemmän ”elossa”, kuin ennen poistumistaan fyysiseltä tasolta, sillä hänen henkensä on nyt vapaa  kaikista negatiivisista tunteista, mutta hän on edelleen läsnä elämässämme, eli elää meidän kauttamme, aivan kuten ennen kuolemaansa, mutta paljon täydemmin, tuntien pakahduttavaa elämäniloa. Ja että fyysisestä elämästä poistuminen on aina ihmisen oma toive, ja siis aina ja poikkeuksetta toiveiden täyttymys, vapautus, euforia – kaikkea muuta kuin onnettomuus, tapahtuma, jota olisi syytä surra.

Kaipaus ja haikeus fyysisen kuoleman tapahduttua ovat tietenkin inhimillisiä tunteita, mutta nekin ovat siis negatiivisia eli ”vääriä” tunteita, ja tarkoittavat, että niin kauan kun kaipaamme, niin niin kauan kuljemme korkeamman minämme näkökulmasta ”väärään suuntaan”.  Eli jos haluamme iloita elämästämme, ja sen jokaisesta hetkestä, niin meidän tulisi etsiä kuolleita omaisiamme sieltä, missä he parhaillaan ovat, eikä sieltä, missä he EIVÄT ole. Ja ns. kuolleet ovat kirjaimellisesti aina PUHTAAN ILON TAAJUUDELLA – ja konkreettisesti läsnä elämässämme joka hetki! Kohtaamme heidät, jos sallimme myös itsellemme saman, korkean taajuustason.

Fyysinen kuolema on kuolleen oman toiveen manifestaatio myös sellaisissa tilanteissa, joissa joku toinen henkilö on tietoisesti aiheuttanut kanssaihmisensä ns. kuoleman, eli tappanut toisen ihmisen, joko tahallaan tai näennäisesti vahingossa. Sillä olemme aina toinen toistemme kanssaluojia, ja jos toisen ihmisen viha ja raivo värähtelee samalla taajuudella, kuin toisen ihmisen halu kuolla, niin nämä kaksi henkilöä auttavat toinen toistaan toteuttamaan molempien toiveet.

Kyse ei siis ole siitä, että väkivalta ja tappaminen olisi ”hyväksyttävää” tai ”toivottavaa”, vaan kyse on siitä, että elämä on ikään kuin teatteria, jossa tietyllä tunnetaajuudella olevat ihmiset haluavat ja suostuvat  asettumaan tiettyihin rooleihin, jotka valitaan siis oman taajuustason mukaan. Ihminen, joka haluaa kuolla, on usein kokenut voimakasta väsymystä, masennusta ja ahdistusta, tai fyysistä kipua (joka siis kertoo aina tunnetason resistanssista, eli on negatiivisten tunteiden manifestaatio),  josta fyysinen kuolema hänet vapauttaa. Eli fyysisen elämän loppuminen on hänen toiveidensa täyttymys, toivottu ”tunnetason nousu”, vapautus. Ja henkilö, joka kokee niin voimakasta vihaa, että haluaa tappaa, ja kykenee siihen, on niin ikään kokenut niin musertavaa ahdistusta, että hän kokee vihan ja aggression valtavan vapauttavana helpotuksen tunteena. Sillä tunnetaso kohoaa aina masennuksen muuttuessa vihaksi.

Joskus käy myös niin, että ihminen haluaa päättää fyysisen elämänsä, koska on ”tehtävänsä täyttänyt”, ja haluaa vain siirtyä eteenpäin, ja silloin vetovoiman laki toteuttaa toiveen ”sattuman” kautta, eli tapahtuu esimerkiksi jonkinainen onnettomuus. Sattumaa ei kuitenkaan koskaan ole olemassa, vaan ns. onnettomuudetkin ovat aina universumin järjestämää nerokasta synkroniaa, jossa kuolema mahdollistuu siten, että kukaan ei pysty sitä estämään – eli tarkoituksellisesti usein hetkellä, jolloin onnettomuutta vähiten odotetaan. Joskus tapahtuu myös ”mystinen” kuolema, jolloin henki vain jättää kehon, ilman mitään ns. lääktieteellistä syytä. Tällainen fyysisestä elämästä poistuminen on aina erityisen suuri lahja poistuneen omaisille. Vahva viesti siitä, että kuolemaa ei ole olemassa, ja että päätämme itse, kuinka kauan haluamme kulloisessakin olomuodossamme maan päällä elää.

Dementia puolestan on sairastuneen toivoma ”unohdus”, sillä jos henkilö kokee ahdistusta ja vaikkapa kuolemanpelkoa, niin dementoituneena hän pystyy paljon helpommin elämään ns. hetkessä. Dementiaankin voi kyllä liittyä negatiivisia tunteita, jotka taas kertovat vastustuksesta dementian suomaa unohdusta ja helpotusta kohtaan.

Negatiivisten tunteiden meissä aiheuttama tyhjyyden, onttouden,  tunne johtuu siis siitä, että olemme erossa korkeammasta minästämme tuntiesamme noita tunteita, eli tunnetaajuutemme on tuolla hetkellä kaukana korkeimmasta taajuustasosta, eli puhtaan positiivisen energin,  rakkauden taajuudesta.

Kaikki kokemamme negatiiviset tunteet ovat siis aina universumin ja korkeamman minämme todellisuuden näkökulmasta ”vääriä tunteita”, eli tunteita, joita korkeampi minämme ei koskaan tunne. Ikään kuin ”punaisia liikennevaloja”, jotka kertovat väärästä suunnasta. Emme edes kykenisi tuntemaan yhtään negatiivista tunnetta, ellei korkeampi minämme pysyttelisi niin vakaasti korkealla, eli rakkauden tunnetaajuudella. Eli negatiivinen tunne kertoo aina vain tuosta taajuuserosta, siitä, että kokiessamme negatiivisia tunteita olemme erossa korkeammasta taajuudesta, erossa rakkaudesta.

Uskonnollisen ajattelun ongelma usein on, että vaikka uskontojen pohjalla on ollut tieto rakkauden kaikkivoipaisuudesta, niin monet profetioiden tulkitsijat ovat itse olleet matalassa tunnetaajuudessa, jolloin uskontoihin on tullut ajatus ”pahan vastustamisesta”, eli”sotimisesta pahaa vastaan”. Ja vaikka monet uskovat ihmisetkin sanovat, että pahaa pitää vastustaa nimen omaan rakkaudella, niin todellisuudessa ns. pahaa on alettu kuitenkin vastustaa negatiivisesta tunnetaajuudesta käsin, eli  on alettu vastustaa tiettyjä asioita ja tietynlaista käytöstä ”synteinä”, ja esimerkiksi muita uskontoja ja niiden oppeja on kielletty ”paholaisen harhaoppeina”. Ja aina, kun siis vastustetaan jotain, niin se mitä vastustetaan, lisääntyy ja kasvaa. Ja tästä asetelmasta ovat syntynet esim. uskonsodat, jotka ovat siis rakkauden sanoman näkökulmasta täydellinen paradoksi. Samanlainen paradoksaali ilmiö ovat  vaikkapa uskonnollisista syistä selibaatissa elävien ihmisten harjoittama seksuaalinen hyväksikäyttö. Eli tunteet, ajatukset ja teot, joita vastustamme,  joko itsessämme tai muissa, niin ne aina lisääntyvät ja voimistuvat vetovoiman lain vaikutuksesta. Tästä syystä uskonnollinen ohjeistus, jossa tuomitaan esimerkiksi tietynlainen seksuaalinen käyttäytyminen, tai tietynlainen hengellisyys – eli erotetaan toisistaan ”oikeauskoisuus”ja ”vääräuskoisuus”-  saa poikkeuksetta aikaan juuri sitä, mitä ohjeistamalla on pyritty alun perin vastustamaan, eli ”jumalattomuutta”. Eli kun esimerkiksi väitetään, että ”jumala” vastustaa homoseksuaalisuutta, tai ”pakanallisuuden” harjoittamista, niin todellisuudessa tuomitsemalla nuo asiat uskova ihminen erottaa itse itsensä rakkaudesta, eli ”omasta korkeammasta minästään”.

Se, että tiedostamme negatiivisten tunteiden todellisen viestin, ei tarkoita, että me samalla hyväksyisimme pahuuden maailmassa, ja suhtautuisimme siihen välinpitämättömästi. Mutta jos haluamme vähentää pahuutta ja kärsimystä maailmassa, niin meidän tulee ymmärtää, että me emme KOSKAAN voi vähentää ihmiskunnan kokemia negatiivisia tunteita ja kokemuksia vastaamalla vihaan vihalla, eli vastustamalla pahaa. Sillä universumissa ei voi koskaan vastustaa mitään vetämättä sitä samalla puoleensa.

Voimme siis vähentää ”pahuutta” ja negatiivisia tunteita maailmasta ainoastaan korkeiden tunteiden voimalla, eli tuntemalla rakkautta ja myötätuntoa sekä itseämme, että kaikkia kanssaihmisiämme kohtaan, sillä pyyteetön rakkaus,puhdas positiivinen energia,  dominoi aina universumissa.