Koemme ei-toivottua, jotta toiveemme tarkentuisivat, mutta kärsimys on aina täysin turhaa
Suurin osa ihmiskunnasta kuvittelee, että kärsimys ”kuuluu elämään”. Tätä ajatusta tukemaan on kehitetty myös useita uskontoja. Vaikka maanpäällistä kärsimystä julistavat uskonnot ovat alunperin syntyneet korkeammasta tietoisuudesta peräisin olevan profeetallisen sanoman innoittamina, ja vaikka uskontojen kannattajakunnassa on aina ollut myös sellaisia ihmisiä, jotka ovat ymmärtäneet totuuden universumista, niin uskontojen tulkitsijoiden enemmistön matala tunnetaajuus on kuitenkin johtanut siihen, että uskontojen opetuksissa on alettu korostaa kärsimystä, ihmisen kaikkivoipaisuuden sijasta.
On siis pelkkä matalan tunnetaajuuden harha ajatella, että elämään olennaisena osana kuuluvat – ja toiveitamme selkeyttävät – ei-toivotut kokemukset EDELLYTTÄVÄT kärsimystä. Harha johtuu siis siitä, että kun matalassa tunnetilassa oleva ihminen kokee elämässässään vastoinkäymisiä eli kontrastia, niin hän vetää puoleensa lisää matalan tunnetaajuuden kokemuksia, koska hän keskittää huomionsa kokemaansa ei-toivottuun asiaan, sen sijaan, että näkisi ei-toivotun kokemuksen pelkkänä neutraalina opasteena, tienviittana. Eli vastoinkäymisiä kokeva ihminen jää matalaan tunnetaajuuteen, jolloin hän kirjaimellisesti elää pessimismin maailmassa. Hän siis tuijottaa sitä ei-toivottua, minkä hän on jo luonut, sen sijaan, että hän katsoisi taivaanrantaan eli sinne, minne hän on menossa – etenisi kohti toivottua, jonka ei-toivottu kokemus on luonut.
Vertaus elämästä ikuisena matkana havainnollistaa tätä asiaa konkreettisesti: Jos siis kävellessämme tuijotamme aina vain jalkoihimme, niin emme havaitse, että se, mikä on jalkojemme alla ei ole todellisuutemme, eikä ”tulevaisuutemme”, vaan todellisuutemme ja tulevaisuutemme on aina edessämmme, ei koskaan allamme. Se, mikä on allamme, muuttuu joka askeleellamme menneisyydeksi. Kun katsomme eteenpäin, niin voimme valita suunnan, johon kuljemme. Jos taas katsomme vain alaspäin, niin emme näe horisontissa näkyviä mahdollisuuksia, vaan näemme vain sen, joka jo on, eli näkökulmamme on hyvin rajoittunut. Samoin, jos olemme aiemmin matkallamme kokeneet vastoinkäymisiä, ja katsomme koko ajan taaksepäin, muistellen noita vastoinkäymisiä, niin näemme myös nykyhetkessämme vastoinkäymisiä, koska havainnoidessamme vastoinkäymisiä, ”uskomme vastoinkäymisten jatkumiseen”.
Ei-toivotun kokemuksen ja kärsimyksen erottaminen toisistaan on tietoisen luomisen polulla olevan ihmisen tärkein oivallus. Eli se, että ei-toivottu kokemus ei ole koskaan rangaistus, vaan aina arvokas, selkeyttävä opaste: ”Jos etenet tähän suuntaan, niin koet kärsimystä, muuta siis suuntaasi.” Se, miten suhtaudumme ei-toivottuun kokemukseen ratkaisee, koemmeko kärsimystä vai nautintoa. Jos koemme ei-toivotun kokemuksen rangaistuksena, niin tunnetaajuutemme on matala, ja vetovoiman laki vetää puoleemme lisää ei-toivottua, jolloin koemme kärsimystä. Tästä kokemuksesta on syntynyt harha ”rankaisevasta jumalasta” tai ”huonosta onnesta”. Mutta jos aidosti arvostamme ei-toivottua kokemustamme, on tunnetaajuutemme koko ajan korkea, ja ei-toivottua kokemustamme seuraa lähes välittömästi toivottu, jonka ei-toivottu kokemuksemme on siis toiveemme kautta luonut. Tällöin voimme kokea ”välittömän manifestaation”.
Esimerkiksi kristinusko sai alkunsa profeetta Jeesuksen puhuessa pyyteettömästä rakkaudesta eli korkeasta tunnetaajuudesta, ihmisestä ”jumalan kuvana”, mutta monille kristinuskon kannattajille alkuperäinen opetus myötätuntoisesta rakkaudesta ilman mitään ehtoja, ja ihmisestä Luojana, on jäänyt joko pelkäksi sanahelinäksi, tai käännetty kokonaan päälaelleen, jolloin kristityt ovatkin alkaneet korostaa Jeesusta ja ”jumalaa” korkeampina olentoina, jonka alamaisia me ihmiset – ”syntisinä ja vajavaisina” – olemme. Ja että voimme kokea ”täydellistä onnea” vasta fyysisen kuolemamme jälkeen. Ns. vanhatestamentillinen, juutalaisen legendaperinteen ankara ja tuomitseva ja moraalisääntöjä jakava jumalhahmo on korostunut, koska Jeesuksen opetuksia ei ole ymmärretty korkeasta tunnetaajuudesta käsin intuitiivisesti, vaan tulkitsijat ovat keskittyneet itse opin kannalta epäolennaiseen messiaslegendaan (messias tarkoittaa profeettaa, ja me kaikki ihmiset voimme profetoida, eli saada intuitiivista tietoa omalta korkeammalta minältämme, ja olla siis messiaita), Jeesuksen kuolemaan ja syyllisyyteen. Meistä ihmisistä on siis ”jumalien” sijasta tehty ”jumalan tappajia”.
Jos koet, että et salli itsellesi monia hartaimpia toiveitasi, vaikka tiedostat ja ymmärrät tunnetasolla vetovoiman lain vaikutuksen, ja pyrit tietoisesti kohdistamaan ajatuksesi positiivisiin asioihin, niin kyse on vahvasta tunnetason uskomuksesta: ”Saavutukset elämässä edellyttävät kärsimystä”. Olet siis jostain syystä oppinut olemaan julma itsellesi, ja rankaisemaan itseäsi, etkä kykene aidosti tunnetasolla uskomaan, että voimme toteuttaa täysin vapaasti kaikki toiveemme, jos vain niin haluamme.
Mutta se, että juuri nyt pohdit tätä asiaa, ja että juuri nyt oivallat, mistä manifestaatioiden ”hitaus” johtuu, kertoo, että uskomuksesi on muuttumassa. Olet oppinut uskomaan, että manifestointi on vaikeaa, koska olet kokenut sen vaikeana – kokemuksesi on siis vahvistanut uskomustasi, vaikka uskomuksesi on alun perin harhaaa! Nyt on siis tullut aika muuttaa uskomuksesi: Manifestointi ja toiveiden toteuttaminen on helppoa. Saamme kaiken, mitä haluamme, helposti. Eikä meidän tarvitse tehdä mitään muuta, kuin uskoa, ja toimia silloin, kun koemme inspiraation toimia. Meidän ei tarvitse kärsiä, meidän ei tarvitse raataa, meidän ei tarvitse taistella.
Me olemme kaikki oman elämämme Luojia, kaikkivoipia ,ja täysin vapaita.