Jos luet otsikon negatiivisessa tunnetilassa, niin olet sitä mieltä, että tuo lause ei voi mitenkään olla totta: ”Minäkö muka olen syyllinen, jos minulle ollaan pahoja ja ilkeitä?”

Kyllä. Omat negatiiviset tunnetilamme – masennus, arvottomuuden tunne, syyllisyys, pelko, viha, katkeruus, turhautuminen – mahdollistavat sen, että myös kanssaihmisemme ilmentävät seurassamme negatiivisia tunteitaan. Ja tämä johtuu siitä, että me ihmiset emme ole erillisiä olentoja, vaan samaa henkeä, perusolemukseltamme korkean taajuuden energiavirtaa.

Ja siksi alistaja löytää aina alistuvan, syyttäjä syyllisen, uhkaaja  pelokkaan, katkera ylimielisen. Mutta samalla logiikalla myös täysin puhdasta myötätuntoa, iloa ja rakkautta tunteva löytää seuraansa kaltaisiaan. Tai saa kanssaihmisensä ilmentämään aina parhaita puoliaan. Meissä kaikissa on nimittäin  myös sisimmässämme rakkautta ja iloa, mutta jos tunnemme itsemme täysin arvottomiksi tai pelokkaiksi, niin tunnemme vihaa siksi, että viha kohottaa tunnetilaamme. Ja jäämme helposti ”kiinni vihaan”, jos ympärillämme on samalla tunnetaajuudella olevia muita ihmisiä, koska negatiivinen kuvamme todellisuudesta vahvistuu, jos muutkin ihmiset ympärillämme kokevat todelllisuutensa samalla tavalla negatiivisena, kuin mekin. Vaikka kyse on siis vain aistiharhasta, niin me uskomme, että tuo harha on ”ainoa todellisuus”, koska siis itse aistimme sen.

Rakkauden tunnetilassa oleva ihminen on kuitenkin aina tuhat kertaa vaikutusvaltaisempi, kuin yksikään negatiivisessa tunnetilassa oleva, sillä rakkaus sammuttaa aina vihan. Rakkaus on ainoa todellinen voima universumissa.

Myös negatiivisissa tunnetiloissa olevat ihmiset voivat olla karismaattisia, ja suuria kansanjoukkoja puolelleen vangitsevia, mutta tämäkin ilmiö perustuu siihen, että tällaista henkilöä ihailevat ovat pelon, vihan ja katkeruuden tunnetiloissa, ja etsivät siksi syntipukkeja omalle pahalle ololleen muista ihmisistä. Ja heidän uhrinsa taas tuntevat syyllisyyttä, pelkoa tai vihaa.

Kaikki ihmiset maapallolla ovat aina olleet, ja ovat, täydellisen vapaita Luojia, ja siksi myös suuret murhenäytelmät, ja esim. kansanmurhat ovat mahdollisia. Ei ole olemassa ”jumalia”, jotka sallisivat tai estäisivät ihmisten vapaan tahdon mahdollistaman toiminnan.

Murhenäytelmien muisteleminen jälkeen päin kuitenkin vain synnyttää lisää murhenäytelmiä, eli ainoa tapa päästä  tällaisista tragedioista ”eroon” on keskittyä rakkauteen (universumissa ei voi koskaan päästä eroon mistään, voimme vain vetää puoleemme jotakin muuta), eli tuntea ehdotonta myötätuntoa niiden tekijöitä kohtaan,  katsoa heitä korkeamman minämme silmin. Sillä  heidän negatiiviset tunnetilansa ovat mahdollistaneet heidän julmuutensa, perusolemukseltaan murhenäytelmiin syyllistyneetkin ovat siis aina kaikki puhdasta positiivista energiaa. Suuri osa ihmiskunnasta ei hyväksy tätä  totuutta, eikä halua käyttää puhtaan rakkauden suunnatonta voimaa tragedioiden ehkäisemiseen, vaan jää kiinni katkeruuteensa. Mutta ne, jotka eivät jää kiinni pelkoon, vihaan ja katkeruuteen, eivät myöskään joudu osallisiksi murhenäytelmiin.

Ns. anteeksiantokaan ei siis ole koskaan mitään muuta, kuin ajatusten kohdistamista positiiviseen, negatiivisen sijasta. Eli menneiden tapahtumien katsomista korkeamman minämme silmin.

Negatiivisten tunteiden maailma on siis aivan eri todellisuus, kuin rakkauden, ilon ja myötätunnon todellisuus. Ja me voimme siis täysin vapaasti joka hetki valita  oman todellisuutemme, kohdistamalla ajatuksemme positiiviseen, ja tuntemalla puhdasta rakkautta kaikkea ja kaikkia kohtaan.

Tästä totuudesta ovat uskontoihin tulleet ”taivaan/nirvanan” ja ”helvetin/kadotuksen” käsitteet. Fyysinen todellisuutemme on aina vain tunnetilamme luoma aistiharha, uni, hologrammi. Ja kuolemaa ei ole olemassa, fyysinen kuolema on aina suunnattoman euforian tunne, koska vapaudumme kuollessamme negatiivisista tunnetiloistamme kokonaan, ja saamme samalla kokea todeksi kaikki ne toteutumattomat toiveet, joita olemme elämämme aikana toivoneet. Eli ”koemme kuollessamme todeksi laajentuneen itsemme”, eli olemme täydellisesti yhtä oman korkeamman minämme kanssa.

Eli ironisesti voisi sanoa, että meidän tulisi kuoleman sijaan ”surra” syntymää, sillä syntymässä tapahtuu juuri päin vastoin: Henki tulee vauvan syntyessä fyysiseen maailmaan, ja joutuu fyysisenä olentona kokemaan negatiivisia tunteita, ja kokee sen siis kipuna, pahana olona. Ja juuri tästä syystä vauvat itkevät syntyessään, kunnes sitten kokevat (tilanteen rauhoituttua synnytyksen jälkeen) vanhempiensa rakkauden, eli korkean tunnetaajuuden.

Mutta sielumme on silti aina  innokas syntymään uudelleen maailmaan, koska korkeassa tietoisuustasossa ymmärrämme, että universumi laajenee meidän kauttamme, ja että mitään elämää tärkeämpää ei ole olemassa. Ja että voimme kokea luomistyössämme ja elämässämme myös suunnatonta iloa, sillä valon kokemus vaatii aina myös varjon kokemisen.

Buddha opetti, että ”kärsimyksen syy on elämän jano”. Tämä on usein tulkittu niin, että meidän pitäisi  vain ”luopua elämästä”, eli valaistua, koska ”kaikki elämä on kärsimystä”. Kuten kaikkien uskontojen tekstien tulkintoihin, niin myös buddhalaisten tekstien tulkintoihin, ovat aina kuitenkin vaikuttaneet tulkitsijoiden oma ymmärryskyky, ja käännökset eri kielille. Selkeämpi suomen kielen muoto alun lauseesta olisi: ”Kärsimyksen syy  on haluaminen ja tahtominen”, siis ”päämäärän tavoittelun yrittäminen”, ”tahtomiseen takertuminen”. Eli kärsimättömyys aiheuttaa meille kärsimystä, koska yritämme kärsimättöminä mennä ”asioiden edelle”, ja tehdä universumille ja vetovoiman laille kuuluvan työn. Jos olemme kärsimättömiä, niin emme pysy ”flow-tilassa”, eli emme elä hetkessä, nauti kaikesta siitä, mitä meillä jo on.

Kärsivällisyys ei siis ole tarpeen silloin, kun toivomme jotakin, koska universumi antaa meille aivan kaiken mitä haluamme – kaikki, mitä toivomme, on VÄLITTÖMÄSTI olemassa korkeamman minämme taajuudella – mutta kärsimättömyytemme kuitenkin aiheuttaa kärsimyksemme, koska ollessamme kärsimättömiä emme luota universumiin, emme luota  prosessiin, ja tunnetilamme on siksi negatiivinen. Emme siis luota siihen, että olemme aina polullamme, ja että kuljemme aina oikeaan suuntaan silloin, kun tunnetilamme on korkea.

Termit ”kärsivällisyys” ja ”kärsimättömyys” tulevat verbistä ”kärsiä”, eli myös kaikkien kansojen kielissä on jäänteitä universumin ikuisesta viisaudesta, eli vetovoiman laista. Englanniksi sama yhteys on sanassa ”patient”, joka tarkoittaa sekä potilasta eli ”sairaudesta kärsivää”, että ”kärsivällistä”. Patient tarkoittaa myös ”vakaata”, mutta kärsivällinen ei todellisuudessa ole ”mieleltään vakaa”, sillä hän tahtoo ja odottaa jotakin, joka on ”edessä päin”. Hän siis keskittää ajatuksensa tulevaan, eikä elä hetkessä, ja ”salli elämää”.

Rationaalinen mielemme, voimakas tahtomme ja tarpeemme SUORITTAA elämäämme aiheuttaa siis kärsimyksen. Ja tämä tarve johtuu siis siitä, että vaikka perusolemuksemme onkin korkea taajuus, eli olemme korkeassa tunnetilassa kaikkitietäviä ja kaikkivoipia, niin matalammissa tunnetiloissa emme näe helpointa polkua, vaan valitsemme vaikeamman – siis melomme vastavirtaan sen sijaan, että purjehtsimme vain myötävirtaan. Ja tästä syystä ilo ja rakkaus on aina selkeyden tila, ja myös helpoin polku tavoitteisiimme, koska ilo ja rakkaus valaisevat polkuamme.

Yrittäminen siis laskee tunnetilaamme, ja yrittäessämme jotakin yritämme siis päästä mahdollisimman nopeasti itse asettamaamme päämäärään, vaikka universumi tarjoaa meille joka hetki helpompaa ja paljon hauskempaa polkua, jota kulkiessamme kokisimme – niin ikään itse toivomiamme  – ihania yllätyksiä. Itse järkeilemämme nopein tie päämääräämme ei siis ole suinkaan aina hauskin ja miellyttävin, me vain kuvittelemme, että näin olisi. Elämämme polut ovat mutkikkaita ja yllätyksellisiä, ja juuri siinä piilee myös elämämme mielekkyys.

Päämäärästä, yrittämisestä ja tahtomisesta irti päästäminen mahdollistaa siis paradoksaalisti sen, mitä yrittämällä ja kärsimällä emme ole saavuttaneet. Eli vain sinä itse voit olla omien tavoitteidesi esteenä, mutta negatiivinen tunnetilasi kertoo aina, jos olet kulkemassa väärään suuntaan, eli sinua kyllä  ohjataan, joka hetki!

Suurin osa ihmiskunnasta tavoittelee päivittäin jotakin sellaista, jota on itse päättänyt pitää tärkeänä, ja kokee kärsimystä, koska taistelee saadakseen haluamansa, eikä siis ole tyytyväinen nykyhetkeen, joka on kuitenkin myös manifestaatio, eli toiveiden täyttymys. Ihan jokaiseen elämäntilanteeseemme liittyy aina sekä positiivisia, että negatiivisia aspekteja, mutta tyytyväisyyttä ja onnellisuutta kokee se, joka keskittyy ajatuksissaan vain niihin positiivisiin asioihin, jolloin hän myös sallii lisää samanlaista, eli positiivista.

Jos siis olet tyytyväinen juuri nyt, uhraamatta ajatustakaan ”suurelle tavoitteellesi”, niin tavoitat myös tuon suuren unelmasi huomattavasti nopeammin, ja myös  polkusi, joka johtaa tuon unelmasi luokse, on miellyttävä, koska tyytyväisyytesi pitää mielialasi korkeana, ja korkea tunnetila vetää puoleesi lisää miellyttäviä asioita ja kokemuksia, jotka lisäävät tyytyväisyyttäsi – ja onnellisuushan ei ole lopulta koskaan mitään muuta, kuin korkea tunnetila.

Ihmiskunnan kärsimysten yksi tärkeä syy on, että paljon kärsineet ihmiset ovat opettaneet jälkipolville, että kärsimys tekee ihmisestä arvokkaamman, ”kärsi kärsi, kirkkaamman kruunun saat”. Tämä ei siis pidä lainkaan paikkaansa, sillä jokainen meistä on jo itsessään mittaamattoman arvokas. Negatiiviset kokemuksemme kyllä saavat meidät toivomaan enemmän ja voimakkaammin, mutta emme tarvitse upeiden asioiden saavuttamiseen kärsimystä sekuntiakaan, pelkkä toive riittää, eli toiveemme luo, kärsimys vain hidastaa toiveemme toteutumista.

Kun siis valitset positiivisen tunnetilan, mistä tahansa syystä, niin sallit positiivisen tapahtumaketjun kasvaa ja saada voimaa, ja koet positiivisia asioita. Ja nuo positiiviset asiat ovat KAIKKI omia toiveitasi, et vain aina heti tunnista niitä, koska monet toiveesi olet jo unohtanut. Nauttimalla elämästä vedät siis puoleesi lisää nautintoa.

Onnellisen elämän salaisuus on siis niin yksinkertainen, että monen meistä on hyvin vaikea uskoa sitä. Meillä ei ole elämässä kerta kaikkiaan koskaan mitään pelättävää, koska vain pelkomme itsessään luo syitä pelkoon. Meillä ei ole koskaan syytä vihata ketään, koska vain oma vihamme saa muut ihmiset vihaamaan meitä.

Jos kuvittelet asuvasi hyvin ankealla kaatopaikalla, jonka keskellä kasvaa yksi kaunis, punainen kukka, niin keskittymällä täydestä sydämestäsi ihailemaan tuon kukan kauneutta olet  ennen pitkää muuttanut kaatopaikan ympärilläsi  unelmiesi paratiisiksi. Kaikki mihin itse tunnetasolla uskomme, on totta – aina.