Positiiviset tunteet eli korkea taajuus on uskonnoissa kuvattu valaistuminen ja ”paratiisi”

Mitä on valaistuminen? Mitä tarkoittaa se, että ”pääsee taivaaseen”? Millainen on ”nirvana”, ”paratiisi”, jossa saamme levätä ja jossa ei ole murheita ja vastoinkäymisiä?

Kaikki nämä uskonnoissa kuvatut olotilat, ”maallisen elämän päämäärät”, tarkoittavat korkeampaa taajuutta, positiivisia tunteita, yhteyttä korkeampaan minäämme ja Lähteeseen, siis todellisen olemuksemme kokemista myös fyysisessä elämässämme.

 

Myös joka kerta kun siirrymme fyysisestä ei-fyysiseen me olemme valaistuneita, me olemme ”taivaallisessa” olotilassa koko ajan, ilman kontrastia – mutta kokien samalla elämää fyysisellä tasolla olevien kautta. Aivan kuten oma korkeampi minämme joka hetki kokee elämäämme meidän kauttamme. Ero meidän kokemustemme ja korkeamman minämme kokemusten välillä on vain siinä, että korkeampi olemuksemme ei koskaan koe matalan taajuuden tunteita, siis masennusta, vihaa, pelkoa, turhautumista. Korkeampi minämme ei myöskään toivo eikä usko – korkeampi minämme TIETÄÄ että kaikki on aina hyvin, kaikki on aina täydellistä, maailmamme on aina ehjä ja kaikki on synkronissa keskenään:  Kun ongelma syntyy, samalla hetkellä syntyy myös ratkaisu ongelmaan. Se mitä emme halua luo sen, mitä haluamme – ja se mitä haluamme on välittömästi olemassa korkeamman minämme taajuudella.

 

Tunnemme ”sielun kipua”, siis negatiivisia tunteita siksi, että olemme kokemallamme hetkellä erossa korkeammasta minästämme, siis matalammalla taajuudella kuin perusolemuksemme, joka on puhdasta positiivista energiaa.

 

Kristinuskossa puhutaan myös ”armosta”, ”perisynnistä” ja kuinka ”synnit annetaan anteeksi”. Synnin käsite on kuitenkin kuvattu matalasta taajuudesta käsin, jonakin joka on ”paha”, tai epätäydellistä, ”jumalatonta”. Kyse on kuitenkin vain fyysiseen elämään kuuluvasta kontrastista, siis siitä, että tunnemme välillä matalan taajuuden tunteita, jotka luovat elämäämme jotakin parempaa – ja  auttavat samalla universumia laajenemaan, eli toteuttavat elämän tarkoitusta. ”Armo” tarkoittaa siis vain taajuutemme kohoamista. Kun Raamatussa kuvattu Jeesus Nasaretilainen siis kertoi olevansa ”tie, totuus ja elämä” hän ei tarkoittanut, että hän olisi ”jumalallisempi” tai pyhempi kuin yksikään meistä – vaan hän tarkoitti, että korkeassa taajuudessa me kaikki olemme ”jumalia”, me kaikki olemme oman elämämme Luojia.

 

Kristinuskon armotulkinnan ongelma on siinä, että armolupauksesta huolimatta uskoville korostetaan myös heidän syntisyyttään, siis syyllisyyttä. Ja syyllisyys, arvottomuuden ja epätäydellisyyden tunne on aina matalaa värähtelyä. Ja vaikka kristinuskossa kielletään ”tuomitseminen”, niin käytännössä Raamattuun kirjatun opin seuraaminen johtaa siihen, että Raamattuun uskovat tuomitsevat itsensä lisäksi myös muita – aina kun olettavat, että Raamatun sääntöjä rikotaan. Ja myös tuomitseminen -siis oman itsen tai kanssaihmisten näkeminen epätäydellisinä- on aina matalaa taajuutta.

 

Korkeampi minämme ei koskaan näe meitä ”syntisinä”, siis epätäydellisinä. Korkeamman minämme näkökulmasta olemme aina täydellisiä, puhdasta positiivista energiaa, puhdasta, pyyteetöntä rakkautta.

 

Jeesuksen, kuten kaikkien muidenkin korkeampaa taajuutta kanavoivien profeettojen opetus siis oli: Me olemme kaikki jumalia, me olemme kaikki jumalan kuvia, ”jumalan lapsia”, Luojia. Ja meidän tule rakastaa lähimmäistämme kuten itseämme, sillä me kaikki olemme yhtä, samaa rakkauden energiaa. Eli meidän tulee rakastaa ehdoitta myös vihollistamme, sillä ns. vihollisemme (ihmiset, jotka näyttävät meille mitä emme elämässä halua) ovat kanssaluojiamme – ja samalla siis suurimpia ja tärkeimpiä auttajiamme omassa luomistyössämme, ikuisella matkallamme kohti unelmiamme.