Rakkauden korkein tunnetaajuus hallitsee universumissa – mutta ehdollinen rakkaus ei ole rakkautta

Pieni lapsi TIETÄÄ olevansa korkeampi olento. Jos siis sanot kaikkivoipaisuutta tuntevalle lapselle rakastavasi häntä, niin hän saattaa silmät loistaen vastata sinulle rakastavansa jääkiekkoa. Hän ei siis ole vielä oppinut ehdollista rakkautta, vaan hän tuntee edelleen rakkautta ilman ehtoja koko universumia kohtaan – siis myös omaa itseään kohtaan. Hän ei siis edellytä muilta ehdollista vastarakkautta, mutta ei myöskään ymmärrä häneltä sitä odotettavan. Vasta myöhemmin hän oppii yhdistämään rakkauteen matalan tunnetaajuuden tunteet, kuten kaipauksen, omistamisen, mustasukkaisuuden, epätoivon ja jopa vihan. Hän siis oppii vasta kokemustensa kautta, että jos hän tuntee rakkautta toista ihmistä kohtaan, niin hänen korkea tunnetilansa ”johtuu” tuosta toisesta ihmisestä. Ja tämä ei siis tietenkään pidä paikkaansa. Rakkauden korkea tunnetila on vain ja ainoastaan olemista samalla tunnetaajuudella oman korkeamman minämme kanssa. Voimme siis rakastaa muita ihmisiä ja myös itseämme täysin ehdoitta, kun katsomme rakkautemme kohdetta korkeamman minämme silmin. Sillä korkein tunnetaajuus ON rakkaus, puhdas positiivinen energia, rakkaus ilman mitään ehtoja.

Rakkaus ilman mitään ehtoja tekee harjoittajastaan voittamattoman, sillä mikään eikä kukaan, joka on matalammassa tunnetaajuudessa, ei pysty vahingoittamaan sitä, joka on korkeimmassa, rakkauden tunnetaajuudessa. Rakkaus siis dominoi: Rakkaus parantaa, rakkaus sammuttaa vihan ja rakkaus kohottaa matalassa taajuudessa olevien kanssaihmisten taajuutta. Ja rakkauden taajuus on myös toiveidemme manifestoitumisen taajuus.

 

Rakkauden taajuutta kannattaa siis harjoitella. Mutta koska olemme tottuneet esim. ihmissuhteissamme enimmäkseen ilmentämään ”ehdollista rakkautta”, eli olemme muiden ihmisten seurassa kuin ilmapuntareita -sallien tunnetaajuutemme laskea ja kohota aina sen mukaan, millainen on kanssaihmistemme tunnetaajuus- niin ehdotonta rakkautta kannattaa harjoitella ensin yksin, siis ilman muiden ihmisten -tunnetaajuuttamme helposti laskevaa- vaikutusta.

 

Jos siis haluat harjoitella ehdotonta rakkautta esim. perheenjäsentäsi kohtaan, niin pyri meditoimalla, tai kanssaihmistäsi ja hänen ominaisuuksiaan mielessäsi arvostamalla, sallimaan tunnetaajuutesi kohoaminen korkeamman minäsi taajuudelle. Voit myös mielessäsi pyytää muiden perheenjäsenten, ja myös  jo toiselle tasolle siirtyneiden omaisten korkeampia minuuksia tulemaan mukaan ”rakkausrituaaliin”, jossa yhdessä ”valatte” arvostusta ja rakkautta kyseiseen henkilöön. Tällaiseen pyyteettömän rakkauden rituaaliin ei siis tarvitse rakkauden kohteen itse maallisena persoonana osallistua, sillä hänen oma korkeampi minänsä ottaa aina vastaan kaikki korkeat tunteet, jotka häneen henkilönä -ja samalla henkenä- kohdistuvat. Kyse ei siis ole siitä, että jonkun tietyn, ”oikeauskoisena” itseään pitävän  uskontokunnan kannattajat ”rukoilisivat harhautuneen sielun puolesta” vastoin tämän tahtoa, jotta tämä ”pelastuisi” tämän kyseisen uskonnon piiriin, vaan kuka tahansa meistä -uskonnosta tai aatetaustasta täysin riippumatta- voi auttaa kanssaihmistään kohottamaan tunnetaajuuttaan rakastamalla tätä täysin ehdoitta.

 

Ja tällaisesta pyyteettömän rakkauden tietoisesta harjoittelusta on siis se hyöty, että kun arvostaminen ja rakastaminen on ollut tietoista, niin kaikki nuo korkean taajuuden ajatukset ovat manifestoituneet korkealle tunnetaajuudelle, jolloin korkean tunnetaajuuden ylläpitäminen myös tuon rakkauden kohteen läsnäollessa on helpompaa – täysin riippumatta itse rakkauden kohteen omasta tunnetaajuudesta, eli esim. käytöksestä.

 

Ja: Meihin itseemme kohdistuva pyyteetön rakkaus kanssaihmistemme taholta mahdollistaa myös ajoittaiset negatiiviset tunteemme, eli siis myös luomistyömme, joka tapahtuu elämässä väistämättä aina ei-toivotun, eli matalan taajuuden tunteiden kautta! Jos siis kanssaihmisemme rakastavat meitä ehdoitta, niin heidän rakkautensa ei kirjaimellisesti ole ehdollista meitä kohtaan – jolloin rakkaus on myös pysyvää. Ja korkeamman minämme taajuudella rakkautemme on tietenkin AINA pysyvää ja muuttumatonta. Korkealla taajuudella rakastamme aidosti myös nk. vihollisiamme.

 

Mitään sanaa -ehkä lukuunottamatta ”jumalaa”- ei ole ihmiskunnan historiassa tulkittu yhtä paljon väärin, kuin sanaa ”rakkaus”. Vaikka toki voimme myös päättää, että ”rakkaus” tarkoittaa nimen omaan ehdollista, esim. romanttista rakkautta, yhteenkuuluvuudentunnetta, mutta silloin kyse ei siis ole esim. uskonnoissa ideaalina ”puhtaana rakkautena” kuvatusta tunteesta, joka siis on -tai sen pitäisi olla- täysin ehdotonta, pyyteetöntä.

 

Samalla semanttinen ristiriita sisältyy monissa uskonnoissa myös ”jumalan”, siis universumia hallitsevan voiman, eri merkityksiin. Esim. kristinuskossa sanotaan toisaalta, että ”jumala on rakkaus”, mutta toisaalta kristinuskon ”jumala” myös antaa ihmisille käskyjä, elämänohjeita, rankaisee ja tuomitsee. Tämä ristiriita johtuu siitä, että profetioiden tulkitsijat eivät ole aina ymmärtäneet, että universumia ei hallitse persoonallinen ”jumala”, vaan korkeampi voima, joka on kirjaimellisesti puhdasta rakkautta, siis korkein mahdollinen taajuus – ja jonka osa me kaikki luomakunnassa olemme. Kaikki muut tunnetaajuudet ovat siis vain jotakin, joka on erossa tästä korkeasta, puhtaan positiivisen energian  taajuudesta. Negatiiviset tunteet ja kontrasti on siis pelkkää matalan taajuuden manifestaatiota, luomisen apuvälineitä, ei mitään todellista. Ainoa todellinen voima universumissa on rakkaus. 

 

Panteistis-shamanistinen termi Suuri Maailmanhenki tai Kaikki Mikä On, ovat kenties termiä ”jumala” kuvaavampia. Universaalista rakkauden energiasta, korkean tunnetaajuuden universumia hallitsevasta voimasta, on siis lopulta kuitenkin aina kysymys. Ja meistä jokainen ON tuo voima: Me siis olemme osa universumin rakkautta ja rakkaus on osa meitä, ikuisesti.