Yleisökysymys: ”Miksi jänis- tai siiliemo haluaa jäädä auton alle ja kitua, ja jättää poikasensa kuolemaan? Ja miksi kipeä vanha koira kieltäytyy kuolemasta, jos sen omistaja ei henno lopettaa sitä?”

Vaikka eläimetkin pyrkivät vaistojensa ohjaamina synnyttämään ja ylläpitämään elämää, ja myös niiden evoluutio perustuu tähän vaistomaiseen tarpeeseen, niin ne eivät toisaalta kuitenkaan koskaan vastusta kuolemaa, sillä ne tietävät, että kuolemaa ei ole olemassa, vaan fyysinen elämä on vain unta.

Me ihmiset emme myöskään voi kokea elämää eläimen tavoin, koska me tulkitsemme elämäämme omien aistiemme vastaanottamina värähtelytaajuuksina, ja eläimet vastaanottavat nuo samat taajuudet omien aistielintensä välityksellä. Emme siis voi koskaan täysin tietää, miltä elämä, kärsimys, tai kuolema eläimestä ”tuntuu”, koska koemme elämää vain omasta kokemuksestamme käsin.

Emme voi ihmisinä kokea eläimen kokemusta elämästä, ellemme ole hyvin korkeassa, intuition tunnetilassa.

Eläimet eivät usko fyysisten olomuotojen rajallisuuteen, vaan ne tietävät, että fyysisiä olomuotoja syntyy tarvittaessa uusia rajattomasti. Eläimet eivät siis ihmisen tavoin ”pelkää elämän rajallisuutta”.

”Olemassaolon taistelu” on siis eläimillekin koettua todellisuutta eli olemassa, mutta se ei ole samalla tavalla negatiivisista tunnetiloista lähtöisin olevaa taistelua, kuin ihmisillä, vaan paremminkin ”elämän tanssi”, siis näytelmää, johon ei liity paremmuutta ja huonommuutta, ei moralismia uhreista ja tappajista, pahoista ja hyvistä eläimistä. Aivan kuten näytelmissäkään näyttelijät eivät muutu ihmisinä ”pahoiksi”, jos he esittävät pahaa tekevän, ja kärsimystä aikaansaavan ihmisen roolia.

Eikä eläimen kokemaan todellisuuteen sisälly myöskään mennyttä ja tulevaa, vaan ainoastaan meneillään oleva hetki, elossa olemisen kokemus.

Eläimetkin kyllä luovat elämällään todellisuuttaan ja kokemuksiaan, mutta sallimalla aina helpoimman polun. Esim. saaliseläin ei ole huolissaan siitä, että se on saaliseläin, vaan se nauttii elämästään ollessaan hengissä. Linnunpoikanen nauttii syntymästä, ja vaikka se kuolisi tunnin päästä kuoriutumisesta, niin se on siili elänyt, luonut elämää, nauttinut elämästä. On ymmärrettävä, että eläimelle ja kasville elämä itsessään on arvokasta, ei sen pituus. Eläimet ja kasvit tiedostavat konkreettisesti,että aikaa ei ole olemassa, eivätkä ne siksi koe aikaa, eivätkä kärsi esim. jonkin asian saamisen hitaudesta, tai jonkin tapahtuman kokemisen ”liiallisesta” nopeudesta.

Jos eläin kituu, niin se ei sure kitumistaan, vaan elää hetkessä. Eli siinä missä ihmisen matalan tunnetaajuuden pelkoajatukset pahentavat kitumista, niin eläin vain sallii kitumisen. Vastaavastihan ihminenkin voi jopa nauttia kivusta, jos hän ei vastusta sitä.

Kituminen on siis kärsimystä, jos vastustamme kokemustamme, mutta osa elämää, jos emme vastusta sitä. Samasta syystä esim. synnytysvalmennuksessa ohjataan synnyttäjiä rentoutumaan, eli kokemaan kiputiloja vastustamatta niitä, tai synnyttäjä voidaan hypnotisoida kokemaan kipu neutraalina, tai jopa nautintona.

Kun ihminen katsoo nälkään kuolevaa jäniksenpoikaa, hän on negatiivisessa tunnetilassa, ja tuntee sääliä ja empatiaa. Mutta jäniksenpojat itse ovat korkeassa tunnetilassa, sallien nääntymisen, pelkäämättä sitä. Niiden vaistot kyllä ohjaavat niitä refleksinomaisesti syömään, jos ruokaa on tarjolla, mutta jos ruokaa ei ole, niin ne aivan yhtä refleksinomaisesti nääntyvät ja kuolevat.

Tietä ylittävä siiliemo kyllä seuraa vaistojaan parhaansa mukaan, mutta siilien evoluutio ei ole vielä tehnyt niistä ”autonpyöränkestäviä”, jolloin siili voi kuolla autonpyörän alle – vaikka siilit ovatkin jo kehittäneet taidon vastustaa piikeillään monia muita uhkia.

Esim. runsaasti jälkeläisiä vuosittain tuottavat rotat ja hiiret luovat itsestään koko ajan kestävämpiä esimerkiksi ihmisen kehittämille myrkyille, mutta rottaa tai hiirtäkään ei silti huoleta kuoleminen, vaan elämä itsessään luo evoluutiokehityksen. Evoluutio, eli tarkoituksenmukaisemmaksi muuntuminen on elämän luonne, eli ”elämä luo itse itseään tarkoituksenmukaisemmaksi” koko ajan, ilman moralismia, ilman ajallisia tavoitteita, tai ”lopullisia päämääriä”. Sillä elämä ja luominen on ikuista, ja itsessään arvokasta, itse itseään ylläpitävää.

Eläimet, kasvit ja ihmiset ovat myös toinen toistensa kanssaluojia, ja ihminen toivoo ja manifestoi elämäänsä esimerkiksi lemmikkejä, jotta hänen tunnetaajuutensa pysyisi korkeampana. Eläimet vastaavat tähän toiveeseen, myös silloin, jos ihminen on hyvin masentunut, ja joskus myös kyvytön huolehtimaan eläimestä, tai lopettamaan eläimen silloin, kun eläin olisi jo valmis lopettamaan elämänsä. Luonnossa huonokuntoisen eläimen kanssaluoja on usein toinen eläin, joka auttaa eläintä kokemaan helpommin ja nopeammin vapautumisen fyysisestä olomuodosta.

Ihmisen seurassa elävät eläimet – etenkin laumaeläimet – voivat kyllä oppia ihmiseltä huolehtimisen ja stressaantumisen tunnetiloja, mutta silti esim. koira ja hevonen sallivat elämää, ja nauttivat elämästään aina, kun se vain on mahdollista, myös eläessään ihmisen seurassa ja ”armoilla”. Ja mitä enemmän kesyn laumaeläimen ympäristössä elää ihmiseen vähemmän kiinnittyneitä eläimiä, sekä kasveja,niin sitä vapaammaksi vanha ja kipeäkin laumaeläin itsensä tuntee. Sillä kipeä koirakaan ei ajattele olevansa kipeä koira, vaan se kokee ennen kaikkea olevansa elossa.

Ihmisen seurassa elävä kesy eläinkään ei siis ajattele ja arvota omaa elämäänsä arvokkaaksi tai vähemmän arvokkaaksi hyvinvointinsa tai pahoinvointinsa mukaan, koska kipu on eläimelle vain tunne, jota eläin ei siis ihmisen lailla vastusta. Kipu on eläimelle vain osa elämää, ei siis negatiivinen,eli ei-toivottu. Eläin kuitenkin sallii solujensa parantaa itsensä, kun taas ihmisen negatiiviset tunteet usein estävät soluja palauttamasta harmoniatilaa.

Kesyjen eläinten allergiat ja syövät ovat kyllä ihmisen negatiivisten tunnetilojen vaikutuksesta lisääntyneet, mutta lemmikkieläin siis itse etsii vaistomaisesti koko ajan keinoja vapauttaakseen itseään ihmisen tunnetilojen vaikutuksesta. Eikä tästä huolimatta siis moralisoi tai syyllistä kuitenkaan ihmistäkään. Vaikka ihminen voi omilla peloillaan ja huolillaan manifestoida lemmikilleen sairauden samaan tapaan, kuin ihminen voi manifestoida käteensä kivun, ja tuohon kätensä kipuun keskittymällä ylläpitää ja pahentaa käden kipua. Sillä ei-toivottuun keskittyminen lisää aina vetovoiman lain vaikutuksesta ei-toivottua.

Vaikka negatiivisissa tunnetiloissa usein olevan ihmisen seura voikin sairastuttaa eläimen, niin eläin ei siis tuomitse ihmistä, joka on negatiivisessa tunnetilassa, vaan kokee yhteyden tämän korkeimpaan olemuspuoleen, eli elämään itsessään. Aivan samoin, kuin vastasyntynyt vauvakin tietoisesti syntyy olosuhteisiin, joissa se saattaa kokea kärsimystä. Syntyessään tuo vauva on kuin eläin, joka on siis vanhempiensa kanssaluoja, joka uskoo, että hänen korkeampi olemuksensa voi auttaa vanhempaa kohottamaan omaa tunnetaajuuttaan. Pieni vauva ei siis pelkää elämää, ja sen mahdollistamia, tulevia kärsimyksiä, eikä elämää pelkää myöskään lemmikkieläin, joka vastaa lemmikkiä toivovan masentunen ihmisen toiveeseen,olemalla olemassa ja läsnä ihmisen kanssaluojana.

Ihminen manifestoi omia uskomuksiaan myös suhteessa omiin lemmikkeihinsä, aivan kuten ihminen manifestoi kokemuksia omaan elämäänsä yleensäkin. Lemmikkieläimen ”kohtalo” heijastelee aina tavalla tai toisella sen omistajan omaa elämäntilannetta, ja uskomuksia. On ihmisiä, joiden kaikki eläimet ovat terveitä ja pitkäikäisiä, koska niiden omistaja uskoo lemmikkien terveyteen ja pitkäikäisyyteen. On ihmisiä, joden eläimet sairastavat paljon, mutta pysyvät silti hengissä pitkään. On ihmisiä, joilta  on jäänyt useita kissoja auton alle, ja ihmisiä, joiden kissat eivät koskaan jää auton alle, vilkasliikenteisissäkään taajamissa. On ihmisiä, joiden kaikki koirat ovat kokeneet odottamattoman kuoleman nuorina, mitä erilaisimmilla tavoilla, koska omistaja uskoo ja pelkää, että hänen koiransa kuolevat helposti, ja odottamatta. On ihmisiä, joilta on kuollut ja sairastunut useita hevosia monista eri syistä, vaikka omistaja on pitänyt hevosista todella hyvää huolta. Ja tämä jhtuu siitä, että tuon omistajan pääasiallinen tunnetila on ollut huoli, ja pelko hevosten menettämisestä. Hevosten kuoleminen loppuu vasta sitten, kun omistaja lakkaa pelkäämästä sitä.

Monet lemmikkieläimetkin pyrkivät kuolemaan ihmisen matalien tunnetilojen ulottumattomissa, mikäli se suinkin on mahdollista, sillä ihmisen negatiiviset tunnetilat vaikeuttavat jossain määrin eläimen luonnollista kuolemaa. Esimerkiksi pihatossa elävä hevonen saattaa pyrkiä kuolemaan kauempana laitumella tai tarhassa, ja kissa vetäytyy kuolemaan metsään.

Mutta eläin ei silti koskaan moralisoi negatiivisessa tunnetilassa olevaa, surevaa omistajaansa, jonka on vaikea lopettaa eläintä, syyttämällä tätä ”kiduttajaksi”, sillä eläimet eivät tuomitse, vaan ne seuraavat vain vaistojaan, ja vaiston taajuus on korkein taajuus. Eläimelle siis kärsimyksen hetki on yhtä arvokas, kuin harmonisempikin elämän hetki.

Elämä eri olomuodoissaan ei koskaan lopu, ja eläin tietää ja tiedostaa sen. Syntymä, elämä ja kuolema ovat eläimelle täsmälleen yhtä arvokkaita.

Eläin ei siis vastusta elämää eikä kuolemaa, ja kärsimys ja nautinto ovat eläimelle vain kokemuksia. Eläin pyrkii vaistomaisesti kyllä valitsemaan helpoimman polun, mutta jos helpoin polku on kärsimys, niin eläin hyväksyy myös kärsimyksen, sillä kärsimyksen hyväksyminen on helpompi polku, kuin kärsimyksen vastustaminen.