Kun menettää rakkaan lemmikin…
Kolme viikkoa sitten menetin rakkaan koirani. Yhtäkkiä kipeytynyt jalka vei alle viikossa meidät siihen pisteeseen, että oli pakko tehdä raskaita päätöksiä. Menetys vaikutti tietysti pääsykoelukemisiini, mutta annoin itselleni aikaa surra.
Meidän Masa tuli meille kun olin 5-vuotias ja käytännössä koko lapsuuteni ajan oli paras ystäväni. Kaikki murheet ja huolet se on kanssani kantanut. Kun suretti ja pelotti, haliminen auttoi aina. Lemmikistä sai niin paljon voimaa ja rakkautta, etten voisi kuvitella elämääni ilman sitä. Viimeinen viikko Masan kanssa oli itselle todella rankka, sillä koko ajan alitajuisesti tiesin, että tämä ei pääty enää hyvin. Jalkaa yritettiin vielä kipulääkkeillä parantaa, mutta kun ne eivät auttaneet, ei ollut mitään tehtävissä. Jalan nivelsiteet olivat menneet niin pahasti, että leikkaus olisi ollut mahdoton, etenkin kun kyseessä oli yli 15-vuotias yksilö. Tähän astisen elämäni raskaimpia automatkoja oli istua koiran kanssa eläinlääkärille, kun tiesi että se on hänen viimeinen matkansa.
Vaikka edelleen itken päivittäin ja suru sattuu, on se alkanut muuttua kiitollisuudeksi yhteistä pitkää matkaamme kohtaan. Vaikka menetin parhaan ystäväni, ja päätös oli vaikea, niin tiedän sen olleen oikea ratkaisu. Eläimen ei kuulu joutua kärsimään, eikä etenkään sen vuoksi, etten ole itse siitä valmis luopumaan. Kun eläin on hankittu, on meillä myös velvollisuus huolehtia siitä loppuun saakka, ja pitää huoli siitä, ettei se kärsi. Tavallaan ajatus siitä, että tämä oli oikea ratkaisu, on helpottanut omaa oloani. Jos joutuisin vierestä katsomaan, kuinka minulle rakas lemmikki kärsii ja kipuilee, en kestäisi sitä. Se viikko, minkä ajan tilannetta vielä yritettiin lääkkeillä korjata, oli sekin liikaa.
On ollut tärkeää, että olen saanut rauhassa käydä suruani läpi. Jokainen kyynel on ollut jollain tavalla helpottava, eikä suru enää ole niin raskas kantaa. Jotkut sanovat, että eivät enää halua hankkia lemmikkiä, kun suru on niin suuri kun lähdön aika koittaa. En ajattele niin. Mielestäni kaikki se ilo ja yhteinen aika, jonka vietämme on paljon tärkeämpää ja merkittävämpää. En mistään hinnasta olisi vaihtanut sekuntiakaan pois. Tavallaan uskon, että koska meillä edelleen on kaksi muuta koiraa, se on helpottanut arkeen paluuta. Niiden takia on pakko elää ”normaalia elämää” ja jatkaa. Olen päässyt arkeen ja lukemisiini kiinni, mutta edelleen se ikävä kolkuttelee päivittäin. Ylipääsy vaati aikaa. Kai se on niin, että mitä suurempi rakkaus, sitä suurempi ikävä <3
Masa 28.10.2002-6.2.2018 <3