Ei se ollutkaan rakkautta

Yhä edelleen, kun ajattelen häntä, tunnen vihan, surun ja pettymyksen sekaisia tuntemuksia. Vaikka aikaa onkin jo kulunut, uskon edelleen, että jos sattumalta törmäisin häneen jossakin, en kykenisi hillitsemään tunteitani, vaan silmitön raivo nousisi pintaan. Vaikeinta eteenpäin pääsyssä on ollut tietämättömyys. Hän ei antanut minkäänlaista selitystä teoillensa, ja lopulta hänen onnistui häviämään elämästäni ilman että hänen tarvitsi mua edes kohdata. En koskaan saanut jutulle varsinaista closurea, joten luultavasti siksi tämä tekee edelleen niin kipeää.

Jo ensi kohtaaminen Rekkamiehen kanssa tuntui niin täydelliseltä, kuin tähtiin kirjoitetulta. En voinut uskoa, että jonkun kanssa oleminen voi olla niin luontevaa ja helppoa. Puhuimme siitä, miten tuntuu, kuin olisimme tunteneet toisemme aina. Rekkamies jaksoi kertoa kuinka kaunis, ihana ja täydellinen olen. Hän puhui kuinka onnelliseksi teen hänet. Hän halusi, että tapaamme toistemme lapset ja ex-puolisot ja tietenkin peheenjäsenet ja ystävät. Rekkamies kertoi mitä kaikkea hän mun kanssa haluaa tehdä tulevaisuudessa. Olin onneni kukkuloilla. Rakastuin päätä pahkaa, ja pää huumassa mietin, että tältäkö tuntuu tavata se oikea.

Se alkoi hyvin vaivihkaa. Hän ei välttämättä koko iltana koskettanut mua, vaikka olisin janonnut sitä enemmän kuin mitään muuta. Hyvä jos edes silmiin katsoi. Vasta pimeässä peiton alla hän pani mua laukeamiseensa asti, mutta ei mulle edes yhtä pusua antanut koko aikana. Jos yritin sohvalla ohimennen hakea läheisyyttä, hän torjui mut. Suudellessani häntä hän käänsi kasvoni pois. Jokainen torjunta tuntui puukoniskulta sydämeen, mutta samalla masokistisesti rakastuin häneen aina vain syvemmin. 

Hitaasti hän muuttui yhä töykeämmäksi mua kohtaan, jopa aggressiiviseksi. Ainakin kerran olen todella pelännyt hänen seurassa, niin holtiton hän oli. Hänen käsityksensä kivasta yllätyksestä oli iltakaljat hänelle itselleen. Seksi Rekkamiehen kanssaan oli usein todella kivuliasta, ja vuodin verta jälkikäteen hänen ollessa niin kovakourainen. Eikä hän ollut tippaakaan kiinnostunut nautinko mä. Edelleenkin yritän keksiä syytä sille, miksi helvetissä en kertaakaan saanut sanottua, että hän satuttaa mua.

Yritin puhua hänelle, mutta Rekkamies vakuutti kaiken olevan kunnossa, joten en uskaltanut enempää kertoa tuntemuksistani. Tunsin oloni aina vain vastenmielisemmäksi ja epähaluttavammaksi, kun hän torjui yritykseni olla hänen lähellään. En ollut enää se iloinen ja naurava itseni, tiuskin lapselleni ja aloin itkeä iltaisin nukkumaan mennessä. Mietin tuskissani, että eihän rakkaus voi tällaista olla, eihän, mutta samalla en mitään halunnut enemmän tässä maailmassa kuin häntä.

Puhuttuani asiasta useasti Rekkamiehelle, tilanne sitten kerran lähti kuin lähtikin parempaan suuntaan, ja toivoni roihahti uudelleen liekkeihin. Olin niin palavasti rakastunut Rekkamieheen. En uskaltanut sitä kuitenkaan hänelle ääneen sanoa, sillä sisimmässäni pelkäsin, ja tiesin, ettei hän koskaan tulisi vastaamaan takaisin. Kuin kituva eläin, tartuin silti kiinni tästä viimeisestä toivonrippeestä. 

Sitten sain tietää hänen pettäneen mua. Olin vasta viettänyt yön hänen kanssaan ja kaikki oli hyvin – ja sitten sain kuulla tämän. Pimeä kylmyys iskeytyi rintakehääni ja levisi koko vartalooni. Olin hetken pelkän epäuskon vallassa ja taisin jopa nauraa ääneen. Olin epäillyt sitä, mutta halunnut loppuun asti uskoa olevani väärässä – ja sitten en ollutkaan. Epäuskon jälkeen shokki iski voimalla ja aloin huutoitkemään lyyhistyen lattialle. Koko vartaloni tärisi itkun voimasta. Tuntui kuin maailma olisi vedetty jalkojen alta. 

En sen jälkeen enää nähnyt Rekkamiestä, enkä tähän päivää  mennessä ole. En saanut mitään selitystä, en anteeksipyyntöä, en mitään. Vain tyhjyys jätettiin käsiini ja sydämeeni. Seuraavat päivät menivät sumussa, kyynelten valuessa silmistäni. En kyennyt edes töihin menemään. Aamuisin herätessäni unen lohdullisesta sylistä, aloin holtittomana itkemään, kun unen haihduttua tunsin kivun jälleen polttavan sydäntäni. 

Mikä pahinta, ajan kuluessa tajusin, ettei hän koskaan mua rakastanut, saati välittänyt, tai halunnut oikeasti kanssani olla. Koko irvokas suhde oli pelkkää valhetta alusta loppuun. Silti alkuun toivoin, että hän tulisikin takaisin (kyllä voi ihminen olla hullu) – vihasin ja ikävöin häntä samanaikaisesti. En edelleenkään ymmärrä hänen motiiviaan olla mun kanssa tai ylipäätänsä puhua niitä ihania asioita mulle. Lopulta hän ei kai pystynyt mua enää kohtaamaankaan, koska ymmärsi varmasti itsekin olevansa niin solmussa valheidensa kanssa. 

Alkuun syytin jopa itseäni kaikesta, että miten voin olla niin sokea ja sinisilmäinen; miten voi olla niin tyhmä. Tai että mun olisi pitänyt olla jotain enemmän. Sitten piehtaroin itsesäälissä; mitä mä olen ikinä tehnyt ansaitakseni tuollaista kohtelua. Nyt en enää välttämättä päiviin mieti Rekkamiestä, mutta pelkkä ajatuskin satuttaa edelleen. Hänen aiheuttamansa haava tuskin koskaan täysin paranee. Toivon silti olevani edes vähän fiksumpi tämän kokemuksen jäljiltä, mutta samalla mietin, miten voin enää koskaan uskaltaa rakastua, tai miten luottaa kehenkään mieheen ja tämän sanoihin.