Lily

Sinkkuäidin vapaapäivä

santtunen

Seksi loppui synnytykseen

Helsingin Sanomien artikkeli seksittömistä parisuhteista osui ja upposi, sillä aikanaan minä olin se, joka lakkasi avioliitossa haluamasta seksiä. Tuntuu jopa uskomattomalta, että kuinka minä, nymfomaaninen exhibitionisti, olen voinut kärsiä vakavasta vuosia jatkuneesta haluttomuudesta, josta olen vasta hiljattain toipunut.

(Artikkeliin tästä: http://www.hs.fi/elama/art-2000005654465.html)

Ennen lapsen syntymää mulla ja mun ex-miehellä oli upea seksielämä ja vahva keskinäinen luottamus. Harrastimme seksiä paljon, rakastelimme, kokeilimme, toteutimme fantasioitamme ja saimme molemmat upeita orgasmeja – aina raskauden loppuun saakka. Sitten synnytin ja kaikki muuttui. Syy ei ollut synnytyksessä, sillä kaikki meni hienosti, kokemus oli hyvä ja palauduin nopeasti. Se taisi olla monen asian summa, että hiljalleen kiinnostukseni seksiin hävisi; hormonitoiminta, valvominen, väsymys, puhumattomuus, muuttunut vartaloni, imetys ja että jouduin miehen työn takia olemaan paljon yksin lapsen kanssa. 

En juurikaan muista ensimmäistä yhdyntää synnytyksen jälkeen (niin kuin mitään muutakaan siltä ajalta, heh heh), mutta olimme sohvalla, koska vauva nukkui makuuhuoneessa, ja kaikki – mukaan lukien yhdyntä – tuntui oudolta. Mies sanoi, että tunnun samalta kuin aina ennenkin, mutta mun mielestä kaikki oli erilaista. En tarkalleen muista kauan synnytyksestä oli aikaa, mutta luultavasti muutama (6-8) viikko. En varsinaisesti kokenut olevani valmis, mutta koin painostusta miehen puolelta, joten ajattelin, että se täytyy vain hoitaa alta pois – virhe.

Seuraavinakin kertoina seksi oli epämukavaa; se ei sattunut, mutta en myöskään nauttinut. Ja koska en nauttinut siitä, pelkkä ajatuskin seksistä alkoi tuntua vastenmieliseltä. Muutenkin tuntui kuin olisin ollut ihan eri nainen kuin ennen synnytystä. Ne asiat joista ennen nautin, eivät tuntuneet lainkaan kivoilta, olin hukassa seksuaalisuuteni kanssa ja vartaloni tuntui vieraalta. Mies jatkoi siitä mihin ennen synnytystä jäimme, minä taas jouduin aloittamaan ihan alusta. Hommaa pahensi entisestään sairastumiseni synnytyksenjälkeiseen masennukseen.

Hiljalleen en halunnut enää minkäänlaista läheisyyttä mieheni kanssa. Pelkkä halailu ja suutelu tuntui todella ahdistavalta, sillä tiesin jo valmiiksi, että se oli miehelleni signaali seksistä, joten välttelin näitä tilanteita tietoisesti. Mun orgasmitkin olivat pitkään kadoksissa, sillä ajatus seksistä tuntui suorittamiselta, enkä muutenkaan enää tuntenut vartaloni toimintaa. Tunsin itseni lähinnä 24/7 -maitoautomaatiksi, joten en voinut sietää sitä, että vauvan roikkuessa mussa yötä päivää, joku muu tuli vielä haluamaan multa jotain.

Tilanne ei koskaan lähtenyt parantumaan. Lopulta olimme pariterapiassa, sillä suhteemme oli ajautunut huonoon kuntoon, eikä puheyhteyttä käytännössä enää ollut. Kävimme pareihin erikoistuneella psykoterapeutilla puoli vuotta, ja terapia oli sinänsä hyvä kokemus, mutta ihan oikeasti olisimme tarvinneet seksuaaliterapiaa. Kerran me (tai mieheni ja terapeutti, ja mä kuuntelin hiljaa vieressä) puhuimme istunnolla haluttomuudestani, mutta mulle jäi siitä paska olo, sillä terapeutinkin puolelta tuli sellainen viesti, että mun pitäisi vaan enemmän tehdä jotain, niin seksi alkaisi maistua. Neuvot olivat sitä luokkaa, että täytyy vain sopia viikoille joku päivä, jolloin harrastetaan seksiä, halutti tai ei. Pahin neuvo ikinä sellaiselle, jota jo pelkkä kosketus kuvotti.

Erosimme. Vaikea sanoa oliko haluttomuuteni syy vai seuraus, mutta iso merkitys sillä joka tapauksessa oli. Loppuvaiheessa olisin jo itsekin halunnut seksiä, mutta en halunnut enää miestäni. En koskaan pettänyt häntä, vaikka mielessä kävi. Mieheni tuskin petti mua, mutta totta puhuen en lainkaan moittisi, vaikka olisikin. 

Näin jälkiviisaana näen kyllä mitkä virheet aikanaan teimme. Kaikista tärkein oli tietenkin puhumattomuus. En koskaan sanonut ääneen, etten ole vielä valmis, tai että painostaminen tuntuu pahalta. En koskaan sanonut, etten nauti, enkä toisaalta kertonut omista toiveistani ja haluistani. En kertonut ajatuksistani ja tunteistani muuttunutta kehoani kohtaan tai väsymyksen ja masennuksen vaikutuksista haluihini. Edelleenkään en silti tiedä, miksi lakkasin puhumasta synnytyksen jälkeen, koska ennen sitä kommunikointi toimi todella hyvin ja puhuimme myös seksistä paljon.

Jos voisin tehdä asiat toisin, niin olisin tietenkin puhunut. Lisäksi en olisi heti ensimmäisenä ryhtynyt yhdyntään. Tänä päivänä mulla on kokemusta rutkasti enemmän, joten tiedän seksin olevan niin paljon muutakin kuin yhdyntä. Olisimme keskittyneet läheisyyteen ja sopineet päiviä, jolloin saa olla toisen vierellä, koskettaa ja suudella, mutta seksiin se ei saa johtaa. Olisin näin saanut nauttia toisesta ilman pelkoa seksistä. Seksikin olisi alkuun ollut tutustumista toistemme vartaloihin vain käsin, eikä se silloinkaan olisi välttämättä sisältänyt genitaalien koskettelua. Olisimme laittaneet lapsen säännöllisesti hoitoon, jotta saisimme kahdenkeskistä aikaa, jolloin olisimme tehneet muitakin asioita vahvistamaan yhteenkuuluvuuden tunnetta.

Haluttomuus on ollut todella traumaattinen kokemus ja tuottanut mulle paljon häpeää. Olen kokenut olevani viallinen ja kelvoton naisena. Mä olen ollut se pihtaava vaimo, josta niin usein puhutaan rumasti ja syyllistäen. Haluttomuus ei ole valinta. Se ei ole vallankäyttöä. Se on psykologinen ja elimellinen ongelma, josta kärsii ennen kaikkea haluton itse. Sillä on tuhoisa vaikutus parisuhteissa, ja sen tunnistaminen saati hoitaminen on oman kokemukseni mukaan olematonta. Ajoittain mietin olisiko avioliittomme ollut pelastettavissa, jos joku olisi ymmärtänyt ohjata mut ja meidät seksuaaliterapiaan. 

Avainsanat:
Suhteet Seksi Raskaus ja synnytys Uutiset ja yhteiskunta
santtunen

Ei se ollutkaan rakkautta

Yhä edelleen, kun ajattelen häntä, tunnen vihan, surun ja pettymyksen sekaisia tuntemuksia. Vaikka aikaa onkin jo kulunut, uskon edelleen, että jos sattumalta törmäisin häneen jossakin, en kykenisi hillitsemään tunteitani, vaan silmitön raivo nousisi pintaan. Vaikeinta eteenpäin pääsyssä on ollut tietämättömyys. Hän ei antanut minkäänlaista selitystä teoillensa, ja lopulta hänen onnistui häviämään elämästäni ilman että hänen tarvitsi mua edes kohdata. En koskaan saanut jutulle varsinaista closurea, joten luultavasti siksi tämä tekee edelleen niin kipeää.

Jo ensi kohtaaminen Rekkamiehen kanssa tuntui niin täydelliseltä, kuin tähtiin kirjoitetulta. En voinut uskoa, että jonkun kanssa oleminen voi olla niin luontevaa ja helppoa. Puhuimme siitä, miten tuntuu, kuin olisimme tunteneet toisemme aina. Rekkamies jaksoi kertoa kuinka kaunis, ihana ja täydellinen olen. Hän puhui kuinka onnelliseksi teen hänet. Hän halusi, että tapaamme toistemme lapset ja ex-puolisot ja tietenkin peheenjäsenet ja ystävät. Rekkamies kertoi mitä kaikkea hän mun kanssa haluaa tehdä tulevaisuudessa. Olin onneni kukkuloilla. Rakastuin päätä pahkaa, ja pää huumassa mietin, että tältäkö tuntuu tavata se oikea.

Se alkoi hyvin vaivihkaa. Hän ei välttämättä koko iltana koskettanut mua, vaikka olisin janonnut sitä enemmän kuin mitään muuta. Hyvä jos edes silmiin katsoi. Vasta pimeässä peiton alla hän pani mua laukeamiseensa asti, mutta ei mulle edes yhtä pusua antanut koko aikana. Jos yritin sohvalla ohimennen hakea läheisyyttä, hän torjui mut. Suudellessani häntä hän käänsi kasvoni pois. Jokainen torjunta tuntui puukoniskulta sydämeen, mutta samalla masokistisesti rakastuin häneen aina vain syvemmin. 

Hitaasti hän muuttui yhä töykeämmäksi mua kohtaan, jopa aggressiiviseksi. Ainakin kerran olen todella pelännyt hänen seurassa, niin holtiton hän oli. Hänen käsityksensä kivasta yllätyksestä oli iltakaljat hänelle itselleen. Seksi Rekkamiehen kanssaan oli usein todella kivuliasta, ja vuodin verta jälkikäteen hänen ollessa niin kovakourainen. Eikä hän ollut tippaakaan kiinnostunut nautinko mä. Edelleenkin yritän keksiä syytä sille, miksi helvetissä en kertaakaan saanut sanottua, että hän satuttaa mua.

Yritin puhua hänelle, mutta Rekkamies vakuutti kaiken olevan kunnossa, joten en uskaltanut enempää kertoa tuntemuksistani. Tunsin oloni aina vain vastenmielisemmäksi ja epähaluttavammaksi, kun hän torjui yritykseni olla hänen lähellään. En ollut enää se iloinen ja naurava itseni, tiuskin lapselleni ja aloin itkeä iltaisin nukkumaan mennessä. Mietin tuskissani, että eihän rakkaus voi tällaista olla, eihän, mutta samalla en mitään halunnut enemmän tässä maailmassa kuin häntä.

Puhuttuani asiasta useasti Rekkamiehelle, tilanne sitten kerran lähti kuin lähtikin parempaan suuntaan, ja toivoni roihahti uudelleen liekkeihin. Olin niin palavasti rakastunut Rekkamieheen. En uskaltanut sitä kuitenkaan hänelle ääneen sanoa, sillä sisimmässäni pelkäsin, ja tiesin, ettei hän koskaan tulisi vastaamaan takaisin. Kuin kituva eläin, tartuin silti kiinni tästä viimeisestä toivonrippeestä. 

Sitten sain tietää hänen pettäneen mua. Olin vasta viettänyt yön hänen kanssaan ja kaikki oli hyvin – ja sitten sain kuulla tämän. Pimeä kylmyys iskeytyi rintakehääni ja levisi koko vartalooni. Olin hetken pelkän epäuskon vallassa ja taisin jopa nauraa ääneen. Olin epäillyt sitä, mutta halunnut loppuun asti uskoa olevani väärässä – ja sitten en ollutkaan. Epäuskon jälkeen shokki iski voimalla ja aloin huutoitkemään lyyhistyen lattialle. Koko vartaloni tärisi itkun voimasta. Tuntui kuin maailma olisi vedetty jalkojen alta. 

En sen jälkeen enää nähnyt Rekkamiestä, enkä tähän päivää  mennessä ole. En saanut mitään selitystä, en anteeksipyyntöä, en mitään. Vain tyhjyys jätettiin käsiini ja sydämeeni. Seuraavat päivät menivät sumussa, kyynelten valuessa silmistäni. En kyennyt edes töihin menemään. Aamuisin herätessäni unen lohdullisesta sylistä, aloin holtittomana itkemään, kun unen haihduttua tunsin kivun jälleen polttavan sydäntäni. 

Mikä pahinta, ajan kuluessa tajusin, ettei hän koskaan mua rakastanut, saati välittänyt, tai halunnut oikeasti kanssani olla. Koko irvokas suhde oli pelkkää valhetta alusta loppuun. Silti alkuun toivoin, että hän tulisikin takaisin (kyllä voi ihminen olla hullu) – vihasin ja ikävöin häntä samanaikaisesti. En edelleenkään ymmärrä hänen motiiviaan olla mun kanssa tai ylipäätänsä puhua niitä ihania asioita mulle. Lopulta hän ei kai pystynyt mua enää kohtaamaankaan, koska ymmärsi varmasti itsekin olevansa niin solmussa valheidensa kanssa. 

Alkuun syytin jopa itseäni kaikesta, että miten voin olla niin sokea ja sinisilmäinen; miten voi olla niin tyhmä. Tai että mun olisi pitänyt olla jotain enemmän. Sitten piehtaroin itsesäälissä; mitä mä olen ikinä tehnyt ansaitakseni tuollaista kohtelua. Nyt en enää välttämättä päiviin mieti Rekkamiestä, mutta pelkkä ajatuskin satuttaa edelleen. Hänen aiheuttamansa haava tuskin koskaan täysin paranee. Toivon silti olevani edes vähän fiksumpi tämän kokemuksen jäljiltä, mutta samalla mietin, miten voin enää koskaan uskaltaa rakastua, tai miten luottaa kehenkään mieheen ja tämän sanoihin.

Avainsanat:
Suhteet Rakkaus