Yksin olemisen sietämätön keveys
Parasta avioerossa on ehdottomasti ollut huomata, että pärjää yksin. Olisin ottanut eron jo huomattavasti aiemmin ellen olisi pelännyt niin kovasti yksin jäämistä ja kuinka selviän omillani; kuinka pärjäisin taloudellisesti, kuinka sosiaalisen elämäni kävisi, kuka asentaisi mulle telkkarin tai paikkaisi puhjenneen pyöränkumin – kunnes huomasinkin selviytyväni siitä kaikesta ihan itse. On ollut sanoinkuvaamattoman voimaannuttavaa huomata pärjäävänsä yksin, osata tehdä myös ne miesten hommat, ja ennen kaikkea huomata viihtyvänsä omassa seurassa.
En ole aina ollut näin rohkea ja sosiaalinen kuin tänä päivänä. Olen joutunut opettelemaan sitä vaikeimman kautta. Avioliitossamme elin elämääni mieheni kautta, ja esimerkiksi mun sosiaalinen elämä oli käytännössä mieheni sosiaalinen elämä. En uskaltanut luoda ystävyyssuhteita yksin, en viitsinyt lähteä minnekään yksin, ja hyvä jos uskalsin ilmaista oman mielipiteeni, jos se oli jotenkin valtavirrasta poikkeava. Olen varmasti ollut todella raskas tapaus exälleni.
Vaikka olen kaukana noista ajoista, yhä edelleen kehitän omia vuorovaikutustaitojani ja toisaalta vastapainona opettelen sietämään yksinäisyyttä. Olen sisimmältäni introvertti, mutta olen oppinut sosiaaliseksi ja ulospäinsuuntautuneeksi aloittamalla aikanaan niinkin yksinkertaisesta asiasta kuin harjoittamalla small talkia ympärilläni olevien ihmisten kanssa. Saatoin siis käydä päivästä toiseen koulussa ja urheilemassa ilman että puhuin kenellekään mitään – joten voi sanoa, että jo ensimmäisen askeleen kanssa oltiin todella voimakkaasti epämukavuusalueella.
Toinen askel oli ottaa vastaan kutsuja sosiaalisiin tapahtumiin. Aikaisemmin ei olisi tullut pieneen mieleenkään lähteä johonkin tapahtumaan tai illanviettoon yksin. Suorastaan pelkäsin tämänkaltaisia sosiaalisia tilanteita. Yleensä ex-mieheni oli toiminut näissä mun suojamuurina, jonka taakse piiloutua, mutta nyt oli opeteltava selviytymään niistä ihan vain omien taitojen avulla. Mutta ei se mitään ota jos ei annakaan; en halunnut ilman kavereitakaan jäädä. Ja niin kuin arvata saattaa, ei siitä mitään kamalaa seurannut, että kotona makaamisen sijaan lähdin kohti tuntematonta, vaan tänä päivänä mulla on laaja ja vankka sosiaalinen verkosto.
Vielä joitakin vuosia sitten en todellakaan olisi voinut uskoa, että minä, pelokas introvertti, deittailisin tähän malliin kuin nyt. Olen oppinut sosiaaliseksi, mutta yksinäisyyden sietäminen on huomattavasti vaikeampi, ja mun mielestä myös se tärkeämpi taito oppia. Se että on yksin ei tarkoita, että sietäisi sitä tai tuntisi olonsa mukavaksi siinä. Mitä se sitten käytännössä tarkoittaa? Että voi lähteä ja tehdä asioita ilman seuraa. Mennä vaikka keikalle, käydä ravintolassa, matkustella – ja nauttia siitä. Ettei yksin olemista tarvitse peitellä millään eli vaikka kahvilassa istuessa tai odottaessa jotakin ei tarvitse tuijottaa kännykää vaivaantuneena, vaan voi vain olla. Suunnitella kokonaisia päiviä vain itselleen, yksin olemiseen, tuntematta syyllisyyttä asiasta. Ja mikä tärkeintä, tuntea olonsa mukavaksi ja tärkeäksi, vaikka rakkauselämässä olisikin hiljaista. Eikä tee niin kuin minä eli ottaa miehiä toisensa perään pönkittääkseen sillä omaa itsetuntoa.
Kaikki mulle sitä sanoo, ja olen itsekin samaa mieltä: Täytyy osata olla yksin ennen kuin voi elää jonkun toisen kanssa.