Ajatuksia

Pari kuukautta on kulunut mun ja exän erosta. Vihdoin voin sanoa rehellisesti, että olo alkaa olla oikeasti tasapainoisempi. En joudu jatkuvasti teeskentelemään olevani kunnossa, kun jossain syvällä sisimmässä joku tuntuu puukottavan sydämeen joka hengenvedolla. Päivä päivältä on hiukan helpompi hengittää, ja viimeksi tutulla lenkkipolulla huomasin, että kyyneleet eivät nousseetkaan silmiin matkan aikana. Ei, olo ei edelleenkään ollut superoptimistinen, mutta ei kuitenkaan itkettänytkään. Enkä joutunut pysähtymään sille tutulle matkan varrella olevalle sillalle itkemään ja miettimään, että olisiko vaan helpompi hypätä moottoritielle kuin yrittää väkisin tarpoa eteenpäin. Sen sijaan jatkoin vain eteenpäin ja tunsin olevani vihdoin voiton puolella. 

Ensimmäisen parisuhdekokemukseni jälkeen otin opikseni, ja päätin etten enää koskaan haikaile yhdenkään miehen perään. Ihan vain siitä järkisyystä, että jos ero tapahtuu sille on yleensä jokin hyvä syy. Siitä huolimatta koin tällä viikolla ensimmäistä kertaa haikeutta tämän viimeisimmän exäni perään ja säikähdin helvetisti. Siihen hetkeen asti olin ollut täysin varma ja vakuuttunut siitä, että ero oli ainut oikea ratkaisu. En myöskään oikein ollut varsinaisesti kaivannut exääni, vaikka surinkin suhteemme päättymistä. Mutta ihmismieli on niin julma, että juuri silloin kun kuvittelee olevansa selvillä vesillä se vetääkin jostain muistin uumenista juuri kipeimpiä muistoja. Kuten sen, miten exä saattoi sängyssä ennen nukkumaanmenoa katsoa mua siten kuin mä olisin maailman ainoa nainen, ja sanoa ettei ole koskaan nähnyt kauniimpaa naista kuin mä. Ja että olisi valmis menemään naimisiin kanssani vaikka heti seuraavana päivänä. 

Miten asiat oikein voivatkaan mennä niin pieleen?

Nytkin kun kirjoitan tätä mun silmät kostuvat. Ja vaikka järjellä tiedän miksi meidän suhde ei toimi eikä tule koskaan toimimaan ei se pyyhi pois niitä kauniita ja ihania muistoja. Enkä mä kyllä haluaisikaan. Koska vaikka asioita oli paljon pielessä me oltiin toisillemme oikeat jossain vaiheessa. Mä otan mukaani kaiken sen mitä opin. Muun muassa sen, että rakkauden eteen on muistettava tehdä töitä ja että mä olen arvokas juuri tälläisenä. Se meinaa unohtua itse kultakin aina välillä. 

Aion sallia itseni jatkossakin varovaisesti muistella lämmöllä exääni. Ne muistot satuttavat eniten, mutta juuri siitä syystä ne on pakko käsitellä. Vain siten voi päästä oikeasti toisesta yli ja siirtyä eteenpäin. 

Ero on vain pieni kahden ihmisen välinen maailmanloppu, josta on mahdollista selvitä.