Me, Myself and I

Vietän tässä ylhäisessä yksinäisyydessäni juuri Me, Myself and I-päivää. Ja koska puhelinkin on suljettu ja kalenteri raivattu vain itselleni, päätin vihdoin ja viimein aloittaa blogin. Pitkään sitä harkinneena totesin, että tämän parempaa hetkeä sille ei vain tule. Varsinkin nyt, kun tarvitsee elämäänsä lisää kiintopisteitä pitääkseen päänsä kasassa. 

Mutta lisää itsestäni. Olen 24-vuotias nuori nainen, jolla vielä muutama kuukausi takaperin oli koko elämä hallussa. Tai siltä se ainakin ulkopuolisille vaikutti. Totuus olikin tarua ihmeellisempää, ja siitä syystä päätin pistää kaiken uusiksi työpaikkaa myöten. Ja työpaikastahan se ensimmäisenä lähti, kun tein päätöksen että jo riittää jatkuva nöyristely ja varpaisillaan kulkeminen silloisen paikan omistajan lähettyvillä. Kävelin läpi helvetin irtaantuakseni paikasta, jossa voin henkisesti huonosti mutta tilipussi äärimmäisen hyvin. En silti kadu hetkeäkään päätöstäni. 

Työpaikan vaihdon jälkeen kiinnitin pitkästä aikaa katseen jälleen parisuhteeseeni, ja aloin nähdä asiat paljon selvemmin. Kipeä totuus siitä, että olimme kasvaneet pahasti erillemme, vihdoin selvisi minulle. Olin jo paljon ennenkin ottanut esille pariterapian mahdollisuuden, yhteisen harrastuksen löytämisen ja niin edelleen, mutta ei niin ei. Ja koska tilanne työpaikallani kävi sietämättömäksi loppua kohden asia jäi, ja lopulta unohtui. Kun vihdoin heräsin uudelleen tilanteeseemme, ei ollut enää juurikaan mitään tehtävissä. Kun toisen mielestä ”kaikki on hyvin” ja ”sä vaan yrität kehittää ongelmia tyhjästä” totesin, että on aika ottaa aikalisä. Aikalisän jälkeen erosimmekin sopuisasti. Häät peruttiin. Ja tunsin helpotusta siitä, että vihdoin tuo toinenkin näkee. En ole hullu. Että sille on syynsä, miksi kaikki intiimiys oli kadonnut pikku hiljaa suhteestamme. 8 kuukautta ennen eroa koko seksuaalinen puoli suhteestamme oli kadonnut. 

Pahimmalta ehkä tuntui kertoa kaikille. Näyttää säröt siinä tarkkaan rakennetussa ”imagossa” meistä. Vuodatin katkeria kyyneleitä peruessani häät. Mutta olin myös onnellinen, ettei niitä koskaa vietetty.

Nyt kun tiedätte syyt blogin takana, on aika siirtyä eteenpäin. Tiedossa on varmasti välillä masentuneita vuodatuksia, mutta myös yltiöpositiivista soopaa siitä miten elämä aina voittaa. Koska erosta huolimatta uskon, että jossain tuolla on joku minuakin varten. Ja matka sen jonkun luokse tulee varmasti olemaan kokemisen arvoinen.