Että mitähän v**** ei kun siis, mitähän tässä on tapahtumassa? Mä siis todellakin loin tänne tän blogini. Huh, huh. Varmaan pari vuotta olen miettinyt, että voisin alkaa kirjoittamaan juttua omasta elämästä ja kenties antaa vaikka vähän vinkkejä deittailusta ja yksin elämisestä. Niin, eli tässä ollaan. Ja nyt sitten jotain näppärää pitäisi alkaa kirjoittamaan. Ja tietty haalia ihan hirveästi lukijoita 🙂

Jaa-a, mistäs aloitetaan. Noh, jos vaikka ensin minusta itsestäni jotain. Olen siis sinkku eli elän vailla parisuhdetta. 44-vuotias nainen, aika kivan näköinenkin, uskallan sanoa. Eronnut olen 4,5 vuotta sitten melkein 20v kestäneestä liitosta. Tai noh suhteesta. Tai oltiin me naimisissakin 7 vuotta. Kaksi ihanaa ja komeaa poikaakin mulla on, jotka ovat jo isoja herramiehen alkuja, 16 ja 19. Isompi täyttää kesällä 20 ja menee inttiin. Voi, kuinka aika rientää. Onneksi rientää! En nimittäin kaipaa yhtään sitä ”ruuhkavuosien” tuomaa tuskaa, kuka vie lapset tarhaan, kuka hakee, kuka vie treeneihin, kuka hakee, kuka laittaa ruuan, kuka siivoa ja pesee pyykit, missä vaiheessa käydään pakolliset kyläilyt anoppilassa, pihaakin pitäisi laittaa… Ei, ei. Onneksi ne ajat ovat takana. Kivaahan se tietty silloin oli, eikä sitä silloin ajatellut kaipaavansa niin paljon omaa aikaa. Päivät kun seurasi toisiaan ja elämä rullasi. 

Mutta nyt on hyvä näin. Vai onko? Olen opetellut olemaan sinkku sen neljä ja puoli vuotta. Ensimmäinen vuosi meni kipuilessa eroa (vaikka itse lähdinkin) ja sitä yksinäisyyttä. Mutta kyllä se eka kesä oli ihan huikea! Muistan kerran Mummotunnelissa tajunneeni, että ai hitto, mähän olen sinkku ja voin olla menemättä yöksi kotiin, jos niin haluan! Vau! Noh, kotiin kyllä menin ihan kiltisti, mutta ajatus siitä, että olisi voinut mennä vaikka jatkoille, oli aika makee.

Aikalailla heti eron jälkeen pistin nettiin deitti-ilmoituksen, tietty. Tai tyhmäähän se oli, kun pää oli vielä niin helvetin kipeä erosta, että enhän mä pystynyt mihinkään järkevään juttuun. Eikä olisi kait pitänytkään. Kovasti oli ilmoituksella vierailijoita ja sain viestejä ja treffipyyntöjä. Olihan se aika imartelevaa ja tajusin, että vau, mulla saattaa vielä ollakin markkina-arvoa. Kaikenlaisia sekoiluja silloin ekana kesänä tuli tehtyä ja yövyttyä siellä ja täällä ja välillä vähän omassakin kotona. Mutta tietenkin niin, että pojat eivät koskaan olleet silloin minun luona tai muutenkaan ole koskaan joutuneet ”kärsimään” mun seikkailuista. Ekan vuoden syksyllä sitten tapasinkin yhden kivan miehen, joka oli pari vuotta minua nuorempi. Treffailtiin joka toinen viikonloppu ja välillä vähän arkenakin. Mies asui silloin Tampereella. Pari kuukautta siinä meni, mies ehti muuttaakin stadiin ja sitten se loppui. Meni hermot. En millään pystynyt ottamaan miehen kommentteja vastaan siitä, miksi juon olutta (hän oli absolutisti, entinen alkoholisti) saunassa tai Tukholmassa käväistessämme halusin nauttia pari lasia viiniä illallisella. Tajusin, että hän ei puheistaan huolimatta kestä sitä, että toinen juo alkoholia, yhtään. Mä en ole doku, mutta en myöskään sylje kuppiin, joten nautin olutta tai viiniä silloin kun siltä tuntuu.

Noh, sitten tapasin entisen koulukaverin. Olin ollut teininä hyvin ihastunut häneen. Meistä tuli facebook kavereita ja siitä se sitten lähti. Lähdin vanhempieni kanssa jouluna viikoksi reissuun. Tämä oli 1. joulu ikinä, ilman lapsia. Ajatus siitä sai mut voimaan pahoin ja äiti kekkas sitten, että lähdetään aurinkoon haavoja parantelemaan. Eihän se aurinko niitä tietenkään parantanut, mutta oli varmasti helpompi olla siellä reissussa pois joulutohinoista, kuin kotona yksin, ilman lapsia. 
Reissusta palatessani, tämä koulukaveri tuli mua kentälle vastaan ja siitä lähtien oltiin sitten nelisen kuukautta kimpassa. Ei toki asuttu yhdessä, mutta treffailtiin. Kivaa oli. Mutta mua ahdisti. Mua ahdisti se, että toinen laittaa koko ajan viestiä, kertoo kuinka ikävä on jne. Mulla oli kivaa yhdessä, mutta silti jotain puuttui. Tai mitään ei puuttunut, vaan oli liikaa. Se oli se mies. Eli vieläkään en ollut valmis parisuhteeseen.

Se stoori loppui sitten siihen. Ja taas olin vapaa. 

Näitä stooreja on aika paljon mahtunut näihin vuosiin ja niistä ajattelin kertoa lisää. Kiinnostaakohan ketään nää mun jutut? Mulle tää on kiva tapa yrittää muistaa asioita, mitä on vuosien aikana tapahtunut. Ja voin sanoa, että työlästä on. Mun muisti on super huono! Siksi varmaan teen samoja virheitä koko ajan. Hahahah!

Joo, nyt mä ajattelin lähteä salille. Niin, en ehtinyt kertomaan enempää siitäkään hommasta, kun jo menin mies juttuihin. Mulla on siis PT, joka on tehnyt mulle saliohjelmat ja muut treeniohjelmat. Pidän ruokapäiväkirjaa, jotta oppisin syömään oikein. Tai ehkä paremminkin tarpeeksi ja tarpeeksi usein. Ja haluan löytää sen salipirkon itsestäni ja olla viimeistään vuoden päästä tikissä. Siis sillai tikissä, että on hyvä olla ja 38 koon housut ei purista.

Mutta kirjoitan kaikesta näistä lisää, jahka saan uutta virtaa. Nyt mä jään jännittämään, montako lukijaa mun blogi löytää. Ja kiitos just sulle, että luit tämän. Tuuthan uudestaankin? 

Kivaa iltaa, pus!