No nyt tuohduttaa niin, etten saa luetuksi tenttiin. Vähän tätä mietin jo tuossa Kuivin suin -aikaan, ja nyt sekä Marjian ansiokas teksti että muutama sattumus taas Hgin keskustassa saivat aikaan sen, että jatkan vielä vähän tästä aiheesta.

Tämä ei nyt koske pelkästään äiti-ihmisiä, vaan yleisesti alkoholikulttuuria Suomessa.

En ole koskaan kokenut, että muiden toimintaa kannattaisi erityisen kovin sanoin joka käänteessä arvostella. Alkoholinkäytön pitäis mielestäni olla yhtä normaali asia ihmiselossa kun takaliston siistiminen p*skallakäynnin jälkeen. Se kuuluu asiaan, mutta ei siitä tehdä sen kummempaa numeroa. 

Perjantaina olin taas erityisen oma tuittuinen itseni s-marketin kassajonossa. Edessäni oli noin viidenkympin hujakoilla olevan turkiksiin, Diorin Poisoniin ja helysiin kääritty madam, umpitunnelissa. Eikä löytynyt korttia, eikä ainakaan vihreää korttia, eikä kaikkea makseta sillä eikä tällä eikä ainakaan väärällä tunnusluvulla. Ihminen toisensa jälkeen selkäni takana luovutti, ilmassa tuoksui tuore alkoholi ja myyjäneiti vaan käsivällisenä seurasi tätä toilailua. 

Teki mieli karjasta, että pistäpä vaikka James asialle, jos olet niin jurrissa, ettet näe enää eteen etkä taakse, rahasta kun ei kuitenkaan ainakaan ulkoisen habituksen mukaan näyttänyt olevan puutetta. Ja siinä samassa iski taas katumus.

Heikko kohtani (tai siis yksi niistä) ovat yksinäiset ikäihmiset. Mistä minä tiedän, miksi tämä hlö oli siinä kunnossa missä oli, kun ulkoiset puitteet pääasiallisesti olivat kuitenkin paremmin kuin hyvin? Pettymys? Yksinäisyys? Suru? Jokatapauksessa, ihan yksin tämä sankaritar tässä nyt kuitenkin oli, eikä varsinaisesti vaikuttanut siltä että lasia olisi iloisesti kilistetty onnellisen elämän kunniaksi. Päinvastoin.

Suomessa etenkin naisten alkoholismi on lisääntynyt viime vuosina. Yle uutisten mukaan alkoholismin yhteys muihin sairauksiin jää usein havaitsematta lääkärin vastaanotolla. 

Kuka muistaa parin vuoden takaisen lätkämestaruuden, sen aika ison jutun? Kun nuoret miehet örisivät ja kuolasivat nuuskan raidoittamaa räkää telkkarissa ja eräs nimeltämainitsematon kompastui komeasti kenkiinsä. En voinut uskoa korviani, kun tajusin, että paheksujia paheksuttiin. ”Pojat on aina poikia”, ”kerrankos sitä reissullansa” ja ”kyllä sitä pitää kunnolla juhlia ja nollata pää” tyylisiä kommentteja sateli kaikille niille, jotka varovasti yrittivät ehdottaa, että eikös edustamassa nyt kuitenkin pitäisi edes yrittää edustaa? Ja eikä nyt edes alaikäisten edessä pitäisi urheilusankarin vaikuttaa urheilijalta, eikä alkoholisoituneelta ikiteekkarilta?

Täällä on tapana hyvitellä ja vähätellä juovuspäissään toilailleiden toimintaa. Eihän se nyt mitään, kyllähän sitä joskus saa jne. Ja olen samaa mieltä. Joskus.

Mutta kun läheskään kaikille ei tunnu olevan mitenkään selvää, missä omat rajat kulkee. Eikä täällä ole tapana puuttua. Vähän vaan syrjäkarein vilkuillaan ja naureskellaan hermostuneena ja mukahuvittuneena, se on nyt vähän ottanut liikaa. 

Ruotsissa asuvalle ystävälleni todettiin ystävällisesti ravintolassa, etteivät he myy alkoholia lainkaan odottaville äideille, kun tämä olisi pallomahaisena tilannut pienimmän mahdollisen ravintola-annoksen viiniä ruoan seuraksi. Espanjassa seurassa olessa sanotaan ihan suoraan, että ei kannata ottaa enää yhtään, tai vaihtoehtoisesti kannattaa korjata luunsa, jos näyttää siltä että joku on menossa siihen kuntoon ettei hänen seuraansa kestä kohta kukaan. Jos jonkun äänennvoimakkuus nousee saksalaisessa pienemmässä pubissa, koko muu asiakaskunta suhisee shhhh.

Päätän raporttini tältä erää tähän pohtimatta enää sen enempää sitä, kuinka kuitenkin iso osa ihmisistä osaa käyttäytyä, nauttia viininsä sivistyneesti lasista eikä suoraan huttustölkistä jne. Koska jotenkin se nyt tässä tuntuisi taas niiden hyvittelyltä, jotka eivät osaa.