Vapaapäivä elämästäni I

Eilen oli sitten niin kiire viettämään vapaapäivää, että kaikessa tuohtumuksessani en edes tarkistanut edellisen postauksen linkkiä. Nyt sen pitäisi toimia ja vielä kerran mitä kauneimmat kiitokset vierailijalle.

Ai mikä vapaapäivä? No en sentään maannut happiarkussa sedaatiossa, niin irti todellisuudesta en ollut, mutta melkoisen kuitenkin.

En tiedä, kohtaavatko muut pienten lasten äidit sellaista ongelmaa, että kotona ei oikein onnistu olemaan rauhassa. Meillä tähän osasyy on varmasti myös asunnon pikkuruisessa koossa, mutta en usko että se on koko villakoiran ydin. Vaan se, että äiti ylipäänsä ON läsnä. Tenttiin lukeminen yms. on kotona mahdotonta, vaikka miten olisi sovittu, että äiti on vähän aikaa ihan omissa oloissaan.

Itse kidun tästä jonkin verran, välillä haluisi puuhastella ede muutamankymmentä minuuttia ihan rauhassa ilman palloa jalassa, niin hassu kuin se pikkupallo onkin. Tylleröinen killuu äidin koivessa, nipistelee ja huutaa kutikutikutikuti.

Meidän pikkuperheessä (hui, kirjoitin sen taas) on aika vahva yhdessätekemisen kulttuuri. Ja se on mukavaa. Joskus joku on ihmetellyt, että ettekö te mitään voi tehdä erikseen. Ei mielellään mitään, mitä voi tehdä yhdessäkin, vastasiMME. Mutta kyllä sen vastapainoksi me molemmat kaipaamme sellaista erillistä aikaa. Meillä ei ole yhteisiä harrastuksia, joten niille ainakin varataan aikaa.

Yhdistin eilen kotoa poistumisen matkailuun, lukemiseen, koulutarvikkeisiin, kahvitteluun ja yleensä kaikkeen, mitä en normaaliarjessa ehdi tehdä, kun käväsin Tallinnassa. 

Suhteet Oma elämä

Tuohduttaa

Eilen somessa kaikkien hauskojen Ei-suomalaisen-kannata-matkustaa-kun-pakkolaskeudutaan-kuitenkin-kentälle-eikä-suohon -linkkien joukossa kiersi tämä Kirkko ja Kaupunki -lehden vanha (6.7.-09) juttu lapsia koskettavasta rasismista.

Tämän muinaisen tekstin on varmasti joku nostanut Umayya Abu-Hannan hesarissa olleen tekstin inspiroimana. Kaikkihan varmasti ovat törmänneet tähän muutama viikko sitten julkaistuun juttuun, jossa lopputulemaksi jäi, että lottovoitto jäi lunastamatta.

Koska Abu-Hannan teksti kalskahti monen kantasuomalaiseen korvaan jopa kiittämättömältä, nousi siitä melkoinen myrsky vesilasiin ja ihmeteltiin, että mitä muka jäi lunastamatta, kun koulutuksen on saanut ja katon päänsä päälle ja vielä rauhaa ja hiljaisuutta (s****na!) Ja sitten missattiin taas pointti.

Linkkaamassani jutussa ”Teit sitten pennun ulkomaalaiselle” 5 pääkaupunkiseudulta kotoisin olevaa äitiä kertoo, millaiseen rasismiin he ovat törmänneet. Heidän lastensa isät ovat maahanmuuttajia. Jokainen voi lukea jutun ja miettiä sitten, miltä itsestään olisi lapsena tuntunut joutua sanallisen hyökkkäyksen kohteeksi tai kun vieras mies tumppaa tupakkansa sinun poskeesi. Olisi ehkä pelottanut. Ja sitten jokainen voi miettiä, miltä se tuntuu, kun omaa lasta kohdeltaisiin samoin. Ja mitä lapsi siitä oppii? 

Abu-Hanna kertoi hesarissa juuri tästä. Ja kun hänet leimattiin kiittämättömäksi pakoloiseksi, joka kävi vain kuorimassa kermat päältä, jäi taas marginaaliin se, mitä hän halusi sanoa. Suomessa on rasismia ja se näkyy ja kuuluu. Ei ole vain niin, että ainoastaan hän on lapsineen törmännyt vain niihin muutamiin yhteiskunnan mätämuniin, jotka pilaavat kaikkien maineen. Kyllä niistä kokemuksista on saanut osansa muutama muukin. 

Rasismi on paljon muuta kuin neekerihuutelua. Se on kiinni yhteiskunnan rakenteissa ja niissä arvoissa, normeissa ja asenteissa joita se ylläpitää ja uusintaa. Se on esimerkiksi kulttuuristen piirteiden riisumista arvoistaan ja niin latistamista vaatteiksi, ruoksi tai vaikkapa musiikiksi, ”etniseksi lifestyleksi”. Intialainen lasilyhty tai africa-puuvillasta ommeltu paita ei tee vielä kenestäkään suvaitsevaista. 

Puuh. Melkein lempiaiheeni. Tähän loppuun tämä rippikoulua käymätön pakana siteeraa yllättäen Jeesusta: minkä teette yhdelle näistä pienimmistä, sen te teette minulle. 

Sitä voi sitten miettiä.

 

Suhteet Oma elämä Ajattelin tänään Uutiset ja yhteiskunta