Niin mukavaa kuin joulu onkin, niin ehkä vielä mukavampaa on se, että siihen on taas vuosi aikaa. Jouluun sisältyy niin valtava määrä odotuksia ja toiveita, että joskus tuntuu, että olisi helpompaa, jos vuoden suurin kirkollinen juhlapyhä olisi pääsiäinen katoliseen malliin. 

Kadehdin Tommi K:n tapaa kertoa melkoisia käänteitä sisältävästä joulustaan ilman postmodernia itseironian tai ihan perinteisen pyhäväsymyksen häivääkään. Itseltäni kun se tuskin onnistuisi. 

Viime vuonna näihin aikoihin olin reilusti vajaa kahden kuukauden ikäisen tylleröisen hormonihuuruissa hiihtävä, maitoa kaikki paidat märiksi suihkuava uusi äiti-ihminen. Appivanhempien käydessä luonamme uutta tulokasta tervehtimässä kävimme seuaavanlaatuisen keskustelun: 

• Appivanhemmat (kuorossa): Tulette sitten jouluna viimeistään käymään!
• Tuore isä: Olemme suunnitelleet viettävämme joulun omassa kodissamme, mutta toivoisimme teidän tulevan myös, olemme kutsuneet muitakin.
• Appi: Minä en kotoani jouluna liikahda minnekään!
• Minä(niin rauhallisesti kuin vain jäävuorta siirtävä troolari nyt vaan etenee): No sittenhän ymmärrät vallan mainiosti, että ei minuakaan huvita jouluna minnekään säntäillä, etenkään näin pienen kanssa.

End of Part One.

Joulu lähestyy, osa kutsumistamme ihmisistä on kiittänyt kyllä kutsulle ja järjestelyt on täydessä vauhdissa. Kunnes puolisoni alkaa puhua:

• Mies: Kyllä meidän on pakko mennä käymään siellä.
• Minä: Kuka pakottaa? 
• Mies: Mutta kun … ja kun… ja ja sitten vielä kun… (en muista)

Imettävä hormonihirviö on hirveän altis kaikenlaisille vaikutuksille, sekä toisaalta myös aivan äärettömän puolustuskyvytön. Joten sanon, että lähdetään joulupäivänä, mutta sillä ehdolla että yötä ollaan hotellissa, sillä monen muun lailla en ole ihastunut nukkumaan vanhan vuodesohvan rungon keskisen metallipalkin päällä. 

Ja sitten mennään. Istuminen tuottaa epparin takia vielä vähän tuskaa ja kolmen tunnin ajomatkaan päätteksi pelastamme lapsemme hukkumasta massiviseen niskakakkaan. Päätämme mennä hotellin ravintolaan syömään ja sitten nukkumaan, että jaksaisimme seuraavan päivän sukulaisrumban. Mutta tylleröinen päättää toisin. Vauva, joka ei juurikaan ole huutanut, huutaa ja huutaa ja HUUTAA, kouristelee, nikottelee, oksentaa ja huutaa. Muutaman tunnin kuluttua saamme pikkukaupungin päivystyksestä jonkun kiinni. Käydään seuraava keskustelu:

• Mies (puhelimessa): Lapsi on huutanut jo pitkään, häneen selkeästi sattuu johonkin, mutta emme saa selvää, mihin.
• Oletettu hoitsu: Sinertääkö, onko välillä veltto?
• Mies: Ei, mutta kouristelee ja oksentaa.
• Hoitsuliini: Tulette kun on välillä veltto. Kiitos ja kuulemiin.

Tässä vaiheessa myös minä itken ja huudan. Olen varma että lapseni kuolee juuri nyt tähän paikkaan ja toivon itse meneväni siinä mukana. 

Lapsi huutaa yli kuusi tuntia putkeen. Oppia ikä kaikki, myös vajaa parikuinen ryömii, kun tuska on tarpeeksi kova ja alla pehmeä sänky. Sitten hiljenee. Valvomme vuoroissa aamiaiseen saakka, sillä pelkään, että tylleröinen lopettaa hengittämisen. 

Minä olen seuraavana aamuna kuumessa ja vihainen kuin ampiainen elokuun lopulla. Miehen sukulaisissa koetan olla mahdollisimman hiljaa. Saamme kuulla puolisoni sedän puolesta saarnan siitä, kuinka pienten lasten vanhempien pitää sietää pientä kitinää. Mieheni nappaa minua kädestä ja vie toiseen huoneeseen, sillä hän ennakoi hyvin, että kohta saatan elämäni ensimmäisen kerran lyödä, todella lujaa. 

Lopulta pääsemme takaisin kotiin. 

Onneksi viime vuoden jouluaatto oli aivan ihana, niinkuin oli tänäkin vuonna. Tämä vuonna ratkaisuksi sukulointiin kävi se, että mies kävi tylleröisen kanssa kotipaikkakunnallaan, ja minä sain vapaaillan. Jahka pääsen sen faktan yli, että anoppi oli meiltä kysymättä ostanut meille pölynimurin joululahjaksi (meillä on täysin toimiva, tätä uutta huomattavasti tehokkaampi ja melko uusi imuri), soitan hänelle ja keskustelen ensi joulun järjestelyt jo valmiiksi. Ja koetan mahdollisimman hienotunteisesti kysyä että pölynimuri? What?!?