Kahvittelin viime viikolla yhden ystävä-äidin kanssa ja siinä sitten keskustelimme mm. lasten talvivaatteista. 

Minä kuulun siihen ikäryhmään, jolla oli yläasteella vain yksi mahdollinen asukokonaisuus, ja se oli jalassa farkut mallia 501 ja päällä mieluiten micmacista ostettu college. Vähän myöhemmin tuli sitten enemmän variaatiota. Mutta pointtini on siis se, että muinoin oli aika ehdotonta sen suhteen, mitä sitä päälleen puki. Muistaakseni näistä vaatejutuissa yletettiin ihan koulukiusaamisasteellekin. Ja jokainen kai tajuaa, miten hölmöä se on ollut

Nykyään on onneksi paljon enemmän valinnanvaraa kaikessa. Onkohan syy tässä tämänikäisten historiassa vai missä, kun tuntuu, että lastenvaatemerkeistä jotkut jaksaa kohkata kuin niin surullisen kuuluisista leviksistä konsanaan? Että nyt kun päteminen omilla vaatteilla ei ole enää niin ajankohtaista, niin haetaan ikäänkuin jotain täyttämään tämä tyhjiö?

Keskustelumme kiteytyi kutakuinkin siihen, että talvivaatteet eivät mielestämme ole järin esteettisiä, mutta sen sijaan niiden hinta on usein tähtitieteellinen. Käytettyjen vaatteiden ostaminen on tietenkin eettistä ja ekologista, mutta etenkin suojavaatteiden kohdalla riskialtista, kun koskaan ei voi tietää, miten edellinen omistaja on vaatetta kohdellut. Esim. patterin päällä kuivaus poistaa tietyistä materiaaleista juuri ne ominaisuudet, joita niissä alunperin on haettu. 

Ja sitten se ikuinen laatukeskustelu. Tekstiilien maailmanmarkkinat ovat eettinen musta aukko. Valitettavasti asia ei ole niin, että kun maksat jostain itsesi kipeäksi, voisit edes olla varma siitä, että sen langan kehrääjä, kankaan kutoja, -värjääjä ja viimeistyskäsittelijä olisivat saaneet siitä yhtään sen parempaa korvausta kuin sen haalarin tekijä, jonka kasaaman haalarin saa kolmasosahinnalla automarketista. Puhumattakaan siitä, että olisi olemassa jotain jonkun tietyn (ruotsalaisen) merkin omia kehräämöjä, joista tulisi taatusti tasaista jälkeä niin, että kun viimeinen ompelija tikkaa sen tietyn merkin niin takinhelmaan, niin voisi aina olla täysin vakuuttunut, että laatu on juurikin niin korkea kun hintalappu antaa ymmärtää.

Ehei. Tekstiilimarkkinat ovat mystisiä alihankkijamaailmoja, joille näyttää käyvän niin, että mitä tarkemmin hankintaketjua selvitetään, sitä pidemmäksi se muodostuu. 

Ja sitten on aina vielä sekin kysymys, että ai Bangladeshin lapsilta meidän lapsille? Ja että jos ne Bangladeshin lapsen eivät ompele, niin saavatko ne sitten ruokaa? Ja niin edelleen.

En ole päässyt mihinkään tyydyttävään loppuratkaisuun, joissa kohtaisi eettisyys, esteettisyys ja kuluttajaystävällinen hinta. Ja sen verran pinnallinen/esteetikko olen, että kyllä sen vaatteen ulkonäöllä on väliä. Merkillä ei niinkään. Oma makuni kohtaa harvoin valmisvaateteolllisuuden tuotteissa vastinetta. Toisaalta, ole kyllä ostanut mielestäni melko-pöyristyttävää-sotkua -kuosisen olevan kurapuvun, koska siinä oli jotain, millä k.o. tuote oli ansainnut kotimaisuusmerkinnän. Tosin se ei ollut ainoa syy tehdä sijoitusta, vaan myöskin se fakta, ettei lapsi voikaan leikkiä koko syksyä hiekkiksellä päällään vakosammarit ja kevyt takki. 

Sisävaatteiden kanssa on helpompaa. Olen tässä koettanut kirjoittaa vaatteista manitsematta yhtäkään merkkiä, koska en ole halunnut nostaa tai parjata yhtäkään toisen yli, mutta nyt kun tuli mieleen, niin pakko hehkuttaa: Nosh. Kaikki ei tykkää, mutta mä tykkään. Enkä vähiten siitä, että noita voi pestä kuumassa ja niistä lähtee tahrat hyvin irti. 

Mietteet tekstiilimaailmojen ihmeistä jatkuvat edelleen.

Tämä äiti tykkää esimerkiksi näistä lapsensa vaatteista.