Lauantai-aamuna livistin pyörällä keskustaan Hajamielisen professorin ja tyllerön jäädessä koisimaan. Tarkoitukseni oli valloittaa Stockan Hullut Päivät, käydä hakemassa Herkusta herkkuja ja Akateemisesta pari pokkaria. Siitä tulikin melkoinen taistelu (mikä oli ehkä odotettavissa), mutta fillarointi oli sitten sitäkin rauhallisempaa.

Kello oli lähtiessäni jo kuitenkin vähän yli yksitoista, ei siis enää kovin varhainen aamu. Eikä ketään missään. Paitsi kirjastossa, missä poikkesin matkalla. Vauhtitiellä, ei ketään. Töölönlahdella, ei ketään missään. Muutama auto suhahteli Mannerheimintiellä. Tuulikin oli fillaristin puolella, lehtikään ei värähtänyt.

Siinä polkiessa tuli pakostakin mieleen, että tässä sitä ajellaan Suomen suurimmassa kaupungissa lauantai-aamupäivällä, eikä ketään missään. Ja mitä se kaupungista kertoo? Sitäkö että olen väärässä paikassa väärään aikaan? Että kaupunki on lauantaina liian väsynyt heräämään ennen kahtatoista? Että kiire viettää viikonloppua muualla kuin kaupungilla? Että mitä?

Toinen todellisuus tuli vastaan Ateneumin edessä, kun jono kiemurteli pitkänä korttelin toisella laidalla Schjerfbeckin näyttelyyn. Oli virkistävää havaita, että siinä parveili enemmän ihmisiä kuin Stockan kulmalla.