Kotonakäymisen kääntöpuoli
Omien vanhempien luona käyminen on periaatteessa aina mukavaa. Lapsellakin on hyvä olla suhteet isovanhempiinsa, ja nämä hemmottelisivatkin lapsen aivan tärviölle. Ja oikeastaan minä sen heille sallinkin.
Koska:
Kun minä käyn vanhemmillani, kyse ei ole mihinkään täysihoitoon ja porisevien lihapatojen ääreen menosta. Kun minä menen katsomaan vanhempiani, minä autan heitä raskaimmissa kotitöissä, vilkaisen, että jääkaappi ei ole täynnä kovin vanhaa ruokaa, tiskaan ja huuhtaisen siinä ohessa vähän lavuaareja, teen ruokaa jos emme syö ulkona ja hoitelen muutenkin juoksenvia asioita. Totuuden nimeen, kyllä kotona olen reilusti enemmän rauhassa.
Molemmat vanhempani ovat kärsineet vakavia sairauksia ja ovat osittain liikuntakyvyttömiä. He ovat myös iäkkäitä eläkeläisiä, eikä heillä ole voimia niinkuin ennen. Ja let´s face it, me tajuamme kaikki, etteivät he ole täällä ikuisesti.
Sen takia minä haluan, että he saavat antaa lapsenlapselleen kaiken. Ja itse poden huonoa omaatuntoa, sillä he selkeästi koittavat paikkailla omia heikkouksiaan satsaamalla meihin todella paljon rahaa. Ja toisaalta välillä ärsyttää olla kuin työleirillä. Nostan todella hattua niille, joilla on useampi lapsi, työ ja jotka silti jaksavat käydä kuukaudesta toiseen, vuodesta toiseen hoitamassa omia heikkokuntoisia vanhempiaan, joskus jopa satojen kilometrien päässä.
Siksi minä sallin heille kaikenlaiset höpsöt sekoilut ja ylilyönnit etenkin, mitä tylleröiseen tulee. Koska he ovat minun vanhempani.
