Ja tähän heti alkuun paljastan, että otsikon vihainen naapurintäti tässä tarinassa olen minä.

Juteltiin tässä akaisemmin viikolla töissä tapauksesta, jossa parilla-kolmella pikkunassikalla oli tullut koulussa keskinäistä kähinää, joka oli sitten äitynyt kiusaamiseksi. Asia oli koulussa keskusteltu ja sovittu ja lopuksi luokan ope lähetti vielä tapauksen selvittämisestä kaikille osallistujien vanhemmille viestin. Lapsosilla välit paranivat, mutta yhden tapaukseen liittyneen vanhempi oli sitten vastaunnut viestiin, että hänen lapsensa ei kyllä kiusaa, mistä lienee ottanut mallia. Sama oli toistunut sitten vähän myöhemmin, kun tämän k.o. vanhemman herranterttu oli taas tempaissut koulussa vähän vauhdikkaammin. Tosin tällä kertaa vanhempi syytti koulua siitä, että siellä opetetaan huonoja tapoja hänen lapselleen.

Niinkuin edellisessä postauksessani pohdin, palautteen antaminen on vaikeaa, mutta sen vastaanottaminen, ainakin jos palaute on jollain tavalla edes tulkittavissa negatiivissävytteiseksi, vasta hankalaa onkin. 

Itselläni on koko urani ajan ollut nolla- ellei jopa miinustoleranssi mitä kiusaamiseen tai siis itseasiassa edes sen yrittämiseen tulee. Kaikenlaiset naamanvääntelyt ja silmien pyörittelyt kavereita halveksivassa yhteydessä selvitetään siinä hetkessä, pyydetään anteeksi ja sovitaan. Keskustellaan, vaikka sitten koko tunti siitä, miltä itsestään tuntuisi jos saisi osakseen ikävää kohtelua. Ja jos tarve vaatii, olen valmis vaikka napauttamaan kevyesti kiusaajaa henkisesti vyön alle, jos ei näytä siltä että viesti keskustelemalla menisi perille. 

Niinkuin siinä aikaisemmassa postauksessa mietin, että onko todella joillekin ilkeily ihan vaan ajanvietettä. No, sitä ei ainakaan tarvitse mielestäni nuorena opetella.

Tänään kuin hain tylleröisen päivähoidosta, pihallamme oli lapsilauma, jonka kuvittelin ensin metelistä päätellen leikkivän jotain yksi-joukosta-pois -leikkiä, sillä heki hokivat rytmikkäästi yhden lapsen nimeä ja POIS. Kunnes tajusin kauempana pienen hahmon pää painuksissa vaeltavan kohti kotioveaan. 

Lapset osaavat olla hirvittävän raakoja. Osaksi se liittyy sosiaalisten taitojen ja ihan vaan aivojen kypsymättömyyteen, mutta molemmat ovat koululaisilla ihan muokattavissa olevia seikkoja.

Lamaannuin ihan täysin. Mietin mitä ihmettä tässä nyt pitäisi tehdä. Aikaisemmin olen samalle joukkiolle (joka ei muuten kahta lukuunottamatta asu meidän talossa) avautunut tiukkaakin tiukempaan sävyyn istutusten repimisestä ja pihapuiden oksien katkomisesta. Lapsien leikkejä ei haluaisi rajoittaa, mutta tahallista vahingontekoa ei toisaalta voi ihan leikkinäkään pitää.

Kävin sitten pudistelemassa tylleröisen jalkapeitettä alaovella ja samalla kysäisin joukolta ”ettehän te vain kiusaa X:ää, ettehän?”. Mieli teki huutaa kuin sumusireeni. Yllätyksekseni tämä joukkio, joka innokkaasti aina todistelee, etteivät he ole mitään pahaa tehneet, ne on vaan aina ne toiset, olivatkin noloina aika hiljaa. 

Mietin täällä nyt kovasti, soitanko tuohon lähikouluun, jossa tiedän mukuloiden käyvän ja valaisevani hieman tätä tilannetta. Itseäni ei paljoa kiinnnosta, jos saan kiukkuisen nipon maineen, se kun kuuluu vähän tähän vapaaehtoisesti valitsemani ammatin toimenkuvaan. Mutta mikä on oikea tapa puuttua? Miten tässä kaikki säilyttäisivät kasvonsa? Mitä te tekisitte?

Koska en halua seurata kiusaamista vierestä vaikka se tapahtuukin vain taloyhtiön pihamaalla.