Äitienpäivän tunteiden spektrissä

Eilen oli äitienpäivä. Tuo päivä mielletään usein vaaleanpunaiseksi ja ruusun tuoksuiseksi. Silloin äiti saa nukkua pitkään ja muu perhe valmistelee aamukahvin ja aamupalan tuotavaksi sänkyyn. Aamukahvi ja onnittelulaulu herättävät äidin ja rakkauden hedelmät saapuvat sylit täynnä lahjoja halimaan ja pusuttelemaan omaa maailman parasta äitiä, joka tukka sotkussa ja silmät onnenkyynelissä pakahtuu kiitollisuuteen ja onneen.

Voi, miten ihanaa se olisikaan, että kaikille se olisi tällaista. Äitienpäivää edeltävä lapsettomien lauantai muistuttaa siitä, että kaikki eivät saa lapsia vaikka kuinka haluaisivat. Toiset taas valitsevat lapsettoman elämän. Ja tämä on tärkeä muistutus, mutta äitienpäivänäkin kannattaisi muistaa, että kaikki eivät nauti äitienpäivästä onnesta ymmyrkäisinä.

Joku äiti saattaa kärsiä tyhjästä sylistä lapsen menehdyttyä. Toinen äiti saattaa surra sitä, että ydinperhe on mennyt rikki ja lapsi onkin äitinsä luona vain vuoroviikoin, jos silloinkaan. Kolmas äiti saattaa surra sitä, että oma lapsi on kulkeutunut elämän syrjäpolulle ja rikollisuuden pariin. Neljännelle elämä vammaisen lapsen kanssa on välillä taistelua. Näissä tapauksissa ei onni ja ilo ole välttämättä päällimmäisenä mielessä, ei edes äitienpäivänä.

Minussa äitienpäivä herättää tunteita laidasta laitaan. Toisaalta tunnen äärimmäistä iloa, onnea ja kiitollisuutta omasta lapsestani, jonka ansiosta saan kantaa arvonimeä äiti. Oma lapsi pakottaa joka päivä katsomaan rohkeasti omia pelkoja, heikkouksia ja epätäydellisyyksiä silmiin. Se pakottaa kasvamaan, kehittymään, murtautumaan ulos omista mielen ja sydämen kahleista.

Mutta toisaalta minussa on jotain rikki syvällä sisimmässä edelleen. Äitienpäivänä tunnen myös kateutta, pettymystä, surua, epäonnistumista ja jotain sellaista, mille en oikein osaa nimeä edes antaakaan. Olen jäänyt paitsi rakastavan äidin syliä. Olen jäänyt paitsi siitä, että olisin voinut omalle äidilleni antaa kortin, jossa lukee ”Maailman parhaalle äidille”, ja oikeasti tarkoittaa myös sitä.

Kun on kasvanut sellaisen äidin varjossa, joka aiheuttaa pelkoa, epävarmuutta, inhoa sekä vihaa ja sellaisessa ympäristössä kasvaa koko lapsuutensa, se jättää niin syvän jäljen, että sitä on vaikeaa edes käsittää. Kirjailijat Katri Syvärinen ja Karita Palomäki ovat puhuneet äitihaavasta. Se tarkoittaa sitä, että lapsi kokee jääneensä jotain vaille omalta äidiltään: huomiota, rakkautta, hyväksyntää, läsnäoloa, kohtaamista. Äitihaavan jäljet kulkevat pitkään mukana.

Olen ehtinyt jo moneen kertaan luulla, että no nyt olen päässyt rauhaan omien tunteideni ja lapsuuteni kokemusten kanssa. Mutta joka kerta jostain kumpuavat ne vanhat tunteet pintaan. Niin kävi myös eilen, kun somekanavat olivat täynnä toinen toistaan onnellisempia perhekuvia, tyttäriä äiteineen halimassa ja nauramassa yhdessä, vilpitöntä ”mun äiti on oikeesti maailman paras”-tyyppistä hehkutusta. Minussa kytee syvällä kateus siitä, etten ole saanut kokea sellaista tunnetta itse. En pystynyt katsomaan niitä kuvia, en pystynyt iloitsemaan muiden puolesta.

Minussa kumisee rakkaudeton tyhjyys ja sydämeni huutaa menetykseni perään. Sitä tyhjyyttä ei täytä mikään.

 

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *