Paluu haavojen ääreen
Päätin palata. On kulunut 2,5 vuotta edellisestä postauksestani. Oli ylipäänsä työn ja tuskan takana (teknisesti) päästä tänne takaisin. Miksi sitten palasin tänne, vanhan äärelle näin pitkän ajan jälkeen?
Kävin läpi vanhoja kirjoituksiani ja kommentteja, joita olin niihin saanut. En muistanut mitään kirjoituksia, enkä kommentteja. Kommenteista huokui vertaistuen tarve sekä halu ymmärtää toisen ihmisen tilannetta ja hätää. Tässä pari esimerkkiä:
“Luin juuri kaikki postauksesi läpi ja halusin vain sanoa, että paljon voimia ja halauksia. Sinulla ja lapsellasi on ehdottomasti toivoa, koska tiedostat käytöksesi ja sen mahdolliset vaikutukset lapseen hyvin, ja haet ja olet hakenut apua. Se on vastuullista ja aikuista toimintaa ja osoittaa miten kovasti haluat olla hyvä äiti lapsellesi. Enempää et voisikaan tehdä.
Käyn itse terapiassa korjaamassa traumatisoituneen äidin rikkomaa mieltäni. Äitini ei koskaan havahtunut siihen, miten voimakkaasti ja tuhoisasti siirsi traumojaan meihin lapsiin. Kuinka paljon olisikaan auttanut, jos hän olisi tajunnut hakeutua edes jonkinlaiseen hoitoon. Nyt terapiassa juoksemme me aikuistuvat lapset, eikä kaikkea kai saa ehjäksi koskaan.
Kokemusteni takia minua lämmittää aina kuulla, kun joku väsynyt äiti myöntää avuntarpeensa ja saa apua. Valoa kevääseen! Toivon sinulle helpompia aikoja tulevaisuudessa.”
“Hei, lueskelin blogiasi ja samaistun paljon ajatuksiisi teksteissä… Tai samaistuisin ennen, kun olin itse masennuksen syövereissä vielä. Olen kokenut tosi paljon samanlaista, narsistisesta suhteesta kiusaamiseen ja huonoihin ihmissuhteisiin ja elämään yleensä. Sen vaan haluan sanoa, että kaikesta tuosta pääsee kyllä jaloilleen, kun vaan oppii rakastamaan itseään ja päästää irti siitä, mitä joku toinen on päähäsi laittanut. Itse olen elävä esimerkki. Mulla tuli lopullinen henkinen ja fyysinen romahdus viime kesänä, josta pääsin kuitenkin jaloilleni, kun päätin, että nyt tää helvetti loppuu ja minä olen oman elämäni herra. Mulla on viiden vuoden ajalta vanhoja tekstejä bloggerissakin kurjuuden syövereistä. Ihana, että sinäkin olet kaikkien noiden ajatusten keskeltä alkanut päästä jaloillesi. Jotenkin kevät ja valoisuuden lisääntyminen tuo monesti valoisia ajatuksiakin. Tällä hetkellä olen myös tilanteessa, jossa odotan päätöstä opiskelupaikasta, mietin lapsen hoitoon laittamista jne. Masennus tai synkät ajatukset ei tee kenestäkään paskaa mutsia, tiedät sen varmasti itsekin. Tai varsinkaan toisen törttöilyiden aiheuttamat vaikeudet. Kauheasti voimia ja jaksamista kevääseen ja toivottavasti saat opiskelupaikan, joka on mieluinen ja tuntuu oikealta!”
“Olen kokenut täsmälleen saman, nuoremman lapseni kohdalla. Onneksi neuvolassa pelkästään maininta asiasta riitti ja pääsin nopeasti perheneuvolan asiakkaaksi. Olin halunnut olla rento ja hauska mutsi kovasti toivotuille lapsilleni, mutta olinkin usein tavaroita heittelevä ja lapsilleen karjuva olento, jota esikoinen pelkäsi. Vihasin itseäni. Arjessa vuorottelivat karjuva äiti ja hirviökäytöstään hyvittelevä esiliinassaan hyräilevä pullanpaistaja. Arvaamaton onneton olento.
Aluksi silti sinnikkäästä ajattelin että perheneuvolaan ohjaaminen oli ylilyönti, koska ”onhan asiat kuitenkin aika hyvin ja päällisin puolin hommat sujuu”. Jotenkin sellainen asiakkuus hävetti. Mutta romahdusten tullessa oli myönnettävä että haluaa lapsilleen parempaa. Vauvaperhepsykologi kannatteli vauvavuoden ja suorastaan elin hänen käyntejään odotellen. Hiljalleen pimeys väistyi, sain kontaktin lapsiin, itseeni ja myös puolisoon. Ilman apua en olisi tässä. Haluan sanoa sinulle tämän mitä minulle polun alussa sanottiin: Se että pystyt jo arvioimaan omaa käytöstäsi tuohon tapaan, osoittaa että pystyt pääsemään tästä yli. Älä jää yksin, siitä ei tässä lajissa pisteitä saa. Jotain parempaa on edessä, sen lupaan.”
Luulin, että kokisin vanhoja kirjoituksiani lukiessani häpeää. Mutta en tuntenut. Olin kirjoittanut rehellisesti, omannäköistäni tekstiä. Ei sitä ole syytä hävetä. Paljon on tapahtunut tuon viimeisen postauksen jälkeen, niin hyvässä kuin pahassa. Halusin tulla jatkamaan kasvutarinaani, jotta voisin ehkä jälleen auttaa muita.
Kuten aikoinaan kirjoitin: some-maailma tekee sairaaksi. Se näyttää meille vain täydellisyyttä ja virheettömyyttä. Elämä ei oikeasti ole sellaista. Minä uskallan näyttää sen,mikä jää kiiltokuvamaailmassa piiloon. Mitään poistamatta, mitään muuttamatta.
Tervetuloa siis takaisin matkaan! It’s not gonna be an easy ride…