Mielialalääkkeistä
Huom! Seuraava teksti ei ole faktapohjaista tietoa vaan ainoastaan yhden yksilön kokemus mielialalääkkeiden vaikutuksesta. Jokainen kantakoon itse vastuunsa lääkkeistään tai lääkkeettömyydestään. Alla oleva teksti ei myöskään puolla tai vastusta mielialalääkkeitä.
Olen syönyt mielialalääkkeitä kahteen otteeseen elämäni aikana. Ensimmäisellä kerralla vastustelin pitkään lääkityksen aloittamista enkä uskonut niiden tekevän elämääni juuri mitään muutosta. Mutta muutos olikin käänteentekevä! Lääkkeet rauhoittivat ja hiljensivät silloin niin rauhattoman, kärsivän mieleni ja pystyin ajattelemaan selkeästi. Pystyin terapiassa kohtaamaan ne asiat, jotka aiheuttivat minussa pahaa oloa ilman, että olisin vain itkenyt hysteerisesti. Päässä vinhaa vauhtia pyörinyt ajatusruoska hidastui. Aloin saada jälleen kiinni jokapäiväisistä asioista. Pikkuhiljaa aloin saada elämääni tasapainoon.
Lääkitystä alettiin vähentää muutaman vuoden jälkeen ja ajaa alas sitten, kun halusin saada lapsen. Lääkityksen alasajo oli pelottavaa, olihan äitini kuolemansairas ja tuleva vanhemmuus ja sen mukanaan tuomat ajatusmyrskyt olivat tuntemattomuudessaan kauhistuttavia. Mutta halusin lapsen ja halusin pärjätä taas elämässä muutenkin ilman lääkkeitä. En muista, että olisin juurikaan kärsinyt minkäänlaisista vieroitusoireista tai muutenkaan reagoinut lääkkeiden alasajoon. Tuo aika elämässäni oli toki niin raskasta ja täynnä muutoksia, että en juurikaan muista mitään muutakaan.
Äidin kuolema oli aivan äärimmäisen raskasta kestää ilman lääkitystä, ja varsinkin hautajaiset. Jos vain olisi ollut mahdollista niin olisin halunnut hautajaisiin vähintään kourallisen rauhoittavia, joita olisin voinut popsia kirkonpenkissä ja muistotilaisuudessa kuin pastilleja. Mutta olin viimeisilläni raskaana, joten tietenkään se ei ollut vaihtoehto. Olin lähes hysteerinen hautajaisissa, jouduin pinnistelemään kaikkeni, etten olisi murentunut hienoksi hiekaksi arkun päälle.
Parantumiseni jatkui, kävin terapiassa puhumassa ulos pahaa oloani; vihaa, katkeruutta, epäonnistumista. Kuten olen aiemmin kertonut, jouduin turvautumaan mielialalääkitykseen uudelleen lapseni ollessa parivuotias. Silloin tunnistin itsessäni sen, että seinä oli jo noussut niin korkeaksi, ettei siitä yli päässyt pelkällä jutustelulla. Mielen ajatusruoska oli jälleen liian armoton. Ja lääkkeet toivat jälleen kaivatun avun. Pystyin nostamaan itseni ylös.
Lopetin lääkityksen jälleen jokin aika sitten. Tunsin, että nyt olisin jälleen valmis kokeilemaan elämää ilman. Raakana, aitona, kaikkine iloineen, suruineen ja kuormituksineen. Aloin olla hieman kyllästynyt siihen, että lääkkeet veivät terävimmän kärjen kaikilta tunteilta. Itkun ne ovat kummallakin kerralla blokanneet lähes kokonaan. Tunsin, että minulla on viimeistään nyt oikeanlaiset työkalut vaikeiden tunteideni kohtaamiseen ja käsittelyyn. Kuvittelin, että olisin ne pahimmat demonini jo kukistanut.
Mielialalääkkeiden alasajo alkoi ja kaikki tuntui hyvältä. Lääkitystä tiputettiin maltillisesti, lääkärin ohjeiden mukaan. Olin luottavainen, että lääkkeetön elämä menisi hyvin. Mutta viikko sen jälkeen, kun lääkkeet oli kokonaan lopetettu, alkoivat vieroitusoireet.
Ensin tulivat kamalat huimauskohtaukset. Ne alkoivat aivan yllättäen kesken työpäivän. Istuin ja näpyttelin koneella ja sitten tuntui, kuin koko elämä olisi heittänyt voltin. Ja toisen ja kolmannen. Tuntui, kuin olisin joutunut kuivausrumpuun. Päässä pyöri, kylmä hiki nousi otsalle ja mietin jo hetken annanko ylen. Onneksi en sentään. Mutta seuraavat pari viikkoa pääni heitti vähän väliä kuperkeikkaa. Lenkillä käydessä tuntui huimauskohtauksen iskiessä välillä siltä, että lähden kävelemään vahingossa pystysuoraan ilmaan.
Kun huimauksista päästiin niin alkoi itku. Kaikesta pienestäkin silmät täyttyivät kyynelistä, olipa sitten kyseessä lasten elokuva, mainosmusiikki tai pelkästään häivähtävä ajatus jostain haikeasta. Tuntui, kuin olisin itkenyt kaikkien niiden vuosien edestä, joina lääkitys oli padonnut itkuni. Ehkä niin olikin.
Tajusin, että en ollutkaan niin ”terve” ja ”vahva” kuin luulin. En ehkä kuitenkaan ollut saanut kaikkia demoneitani kukistettua. Olen tutkiskellut tunteitani ja miettinyt, mistä itkuni kumpuaa. Huomaan, että kyseessä ovat ikivanhat haavat. Ne samat asiat, jotka ovat kulkeneet mukanani ja olleet osa totuuttani lapsuudesta ja nuoruudesta saakka. Ne kertovat minun olevan huono, epäonnistunut, arvoton, ruma, epäkelpo.
En anna niiden olla totuuteni enää. Aion kohdata ne rohkeasti, ilman lääkkeitä.